13. joulukuuta 2017

Seuramestaruudet 2017

Mun tekee hirveesti mieli tervehtiä teitä näin pitkän ajan jälkeen, joten tähän alkuun: moikka!

Osa teistä varmaan muistaa, kun pari vuotta sitten päätin lopettaa aktiivisen kisaamisen. Yhdet kisat ollaan kuitenkin joka vuosi menty, nimittäin seuramestaruudet. Tää on meille jotenkin niin semmonen perinne, että tänäkin vuonna oli pakko mennä, vaikka olin ratsastanut kuukauden sisään kolme kertaa ja itse kisoihin ehdin treenata torstain ja perjantain.
Miksi sitten olen mennyt näin harvoin? Kesän vietin vielä hevostellen Kirkkonummella, mutta nyt opintojen taas jatkuessa olen muuttanut päämajani takaisin Helsinkiin. Lähes koko syksy on mennyt asuntoani remontoidessa: kevään keittiörempan viimeistelyä, kylppärin pintojen uusiminen, seinäpintojen maalaaminen ja nyt lattioiden vaihto. Sitten alkaa vihdoin olla sisustamista vaille valmista! Tekemistä on siis riittänyt ja välillä epätoivon hetkinä olen toivonut, että neliöitä olisi vähän vähemmän ja aikaa tuplasti enemmän.
Tähän remontti- ja opiskelusoppaan kun lisätään vielä se, että olen viettänyt aikaa Ruotsissa noin viikonlopun kuussa, niin eipä sitä aikaa hirveästi mihinkään muuhun jää. Olen aina mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt tulemaan loppuviikoksi Kirkkonummelle heppailemaan, mutta hieman heikosti on noita mahdollisuuksia ollut. Onneksi nyt kun opinnot ovat kandityötä vaille valmiit, niin ehkä ensi vuonna pääsisi moikkailemaan heppaakin hieman useammin.

Arbaleesia kuitenkin nauttii elämästä. Sitä ratsastaa yksi kiva tyttö tallilta ja rouva on selkeästi tyytyväinen tähän hieman leppoisampaan elämäntahtiin. Se on eläkechillailunsa ansainnut.
Itse kisoihin! Sain tosiaan viimeisenä ilmottautumispäivänä päätettyä, että why not, ei meillä mitään menetettävää ole. Torstai-iltana tuntia ennen tallin sulkemista kävelin maneesiin hienoisen paniikin saattelemana. Treenistämme huokui kokemattomuus, puolittain tekeminen yrityksestä huolimatta ja fiiliksenä oli sellainen yleinen avunhuuto. Perjantain treeni oli jo huomattavasti parempi. Arbaleesia oli selkeästi saanut taas kiinni siitä, mitä helppo A-tason liikkuminen tarkoittaa. Lauantaina valmentajani ratsasti ja kommenteina oli mm. täähän on ihana, mikä nallekarhu! Sunnuntaihin lähdettiin hyvin fiiliksin.
Sunnuntaina Wiknerille ajaessa mun aivot huusi koko matkan apua, mihin mä oon lähtenyt. Verkassa oli samaan aikaan astetta villimpi ori, mutta onneksi (entinen) kiimahirviö Arbaleesia ei ollut huomaavinaan. Musta tuntuu, että heppa oli sen verran keskittyneessä tilassa ettei se kamalasti ehtinyt ympäristöään huomioida, kun ei tuomarinpäätykään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen. 

Radalle mentäessä olin tyyni. Tavotteita oli kaksi: 1) älä unohda rataa, kuten viime vuonna 2) saa yli 60%. 
Rata tiivistettynä: hyvä seiskan alku kuten aina, multa loppui vähän kunto kesken, Arbaleesia vähän ennakoi laukkaan siirtymisiä kuten aina ja laukkaohjelmassa se karkasi edestä avuilta pari kertaa, kun mun piti lyhentää ohjia. Ei mitään katastrofaalista eikä mitään wow, vaan hyvin tyypillistä Arbaleesiaa. Tosin ne asiat mitkä tyypillisesti ovat olleet meille vaikeita ja vitosella alkavia, kuten keskilaukkaympyrät, olivat nyt 6,5. 
Koko paperi oli 6-7 ja prosentteja tuli 63 ja rapiat. Kommentteja tuli hieman levottomasta suusta (raspaus oli kisojen jälkeisenä päivänä ja syy tälle levottomalle suulle löytyi).  Mulle jäi lopulta vähän epäselväksi meidän sijoitus, mutta taidettiin hävitä puolella alapisteellä kolmannelle. En voi muuta kuin olla tyytyväinen! On tuo vaan niin superheppa, joka suorittaa ratsastajan puutteista huolimatta Helppo A-luokan vanhan konkaruuden voimalla. 
Ottaen huomioon meidän treenin määrän, ei mulla ole mitään valitettavaa meidän suorituksesta. Kyllähän siitä radasta huokui hieman sellainen rutiinin puute, mutta ehkä ensimmäistä kertaa koskaan taputin oikeasti tyytyväisenä hevosta radan jälkeen, ilman yhtäkään negatiivista ajatusta radasta. Super!

1. elokuuta 2017

On se vaan niin hieno

Arbaleesia on viime aikoina ollut jotenkin vetelä. Mikään ei sitä huvittaisi ja sanan kokoaminen ajatteleminenkin saa rouvan laittamaan peruutusvaihteen päälle. Menin esteiden jälkeen tämän vuoksi pari lyhyempää ratsastusta, toisen niistä kangilla ja toisen hackamorella. Saatiin toiseen ratsastukseen vähän jännitystäkin kun taivas oli pikimusta ja ukkonen jyrisi salamoiden. Arbaleesia on niin kiva, kun se on aina niin rauhallinen eikä turhista hätäänny! Ehdittiin onneksi juuri siirtymään maneesin loppukäynneille kun taivas aukesi, Arbaleesia nimittäin vihaa sadetta.
Vähän tuo Arbaleesian velttous ja yleinen laiskuus pisti aivojani raksuttamaan. Ei siihen mitään syytä pitäisi olla – varusteet on kunnossa, liikunta monipuolista ja kroppakin huollettu. Onhan nyt toki ollut kuumaa, mutta Arbaleesia ei edes ole laitumella ja sillä on varjoisa rinnetarha. Ennemmin se on minä siellä selässä joka valitan kuumuutta.
Lennettiin sitten iskän kanssa Viron Kuressaareen viime torstaina päiväreissulle, joka kuitenkin venyi huonon lentosään vuoksi parin päivän mittaiseksi, joten Arbaleesialla oli tämän johdosta parin päivän vapaa. Tämä liikutusvapaa taisikin olla sitten se mitä Arbaleesia kaipasi, sillä se on ollut nyt todella kiva viimeiset päivät.
Nyt kun olen viime aikoina saanut taas pitkästä aikaa kuvia ratsastuksista, huomasin kuinka olen antanut Arbaleesian venähtää turhan pitkäksi. Selkään sitä muutosta ei samalla tavalla tunne, koska se tapahtuu salakavalasti hiljalleen. Tietysti on hyvä aina välillä vain rennosti puksutella, mutta kyllähän sitä on hyvä välillä vähän muistella menneitä ja vaatia taas sitä HeA-tason liikkumista paino kunnolla takaosalla. Ei saa liian helpolla päästää vanhaakaan rouvaa ;) Ihan vaan jo sen takia, että se näyttää niin törkeän mageelta ottaessaan vähän ilmaa kavioiden alle.
Toinen asia mihin olen kiinnittänyt huomiota on se, kuinka olen hieman pakoillut meille vaikeita asioita. On niin paljon kivempaa kiertää kenttää ympärinsä fiilistellen, kuin tarttua esimerkiksi sellaiseen ongelmaan kuin käynti. Arbaleesia on nimittäin viime aikoina varsinkin laukkojen välissä ollut turhan hätäinen ja ennakoiva käynnissä. Se on niin hirveän herkkä sille tuulelle päätyessään, että pieninkin muutos istunnassa merkitsee. Pitkin ohjin se rentoutuu heti, mutta tuntumalla se kuuntelee niin hirveän tarkkaan, että olen pulassa jos olen yhtäänkin jännittynyt tai edes ajattelen ravia/laukkaa.
Ymmärrettävästi ei ole tehnyt mieli tarttua härkää sarvista, kun ei oikein ole mitään syytä tehdä niin, paitsi yleisen kehityksen kannalta. Meillä ei ole samanlaista päämäärää treeneissä kuin ennen, silloin kun kisattiin ja kisoissa piti mennä hyvin. Hyvä puoli tässä on, ettei minulla oikeasti olekaan mitään syytä treenata niitä vaikeita ja ikäviä asioita kun ei tee mieli. Voidaan harjoitella niitä niinä päivinä kun oikeasti on fiilistä siihen. Tämä on yksi viiva lisää oivallusten luottelooni; on turha pakottaa kun ei ole fiilistä. Ratsastuksen kuuluu olla hauskaa irtiorttoa arjen murheista, ei uusien murheiden luomista ;)

24. heinäkuuta 2017

Hauskaa täytyy olla, muttei helppoa

Torstaina äiti hieroi hevosen jonka jälkeen hyppättiin esteitä. Arbaleesian ohjelmaan kuuluu esteet ehkä joka kolmas viikko, lähinnä mielenvirkistyksenä ja hauskanpitona. Pidän maksimi estekorkeutena 50cm sen nivelien takia ja Arbaleesialla menee kyllä joka kerta hermo, että taasko pitää tälläisiä maahankaivettuja muka hypätä. Se ei koskaan ole ollut hyvä hyppäämään kavaletteja, sillä se on niillä todella epätarkka jaloistaan. Heti kun estekorkeus on siinä 90cm, alkaa siltä löytyä jotain tekniikkaakin. Kaikista pahimpia on laukkapuomit; Arbaleesia ei oikein ymmärrä että niiden päältä laukataan, ei päälle.
Arbaleesia oli siitä kiva estehevonen, ettei se koskaan ottanut nokkiinsa ratsastajan mokista ja suoritti mukisematta vaikka ratsastustaitoni olivat melko olemattomat (nyt kun viisaampana miettii). Vauhtia sen sijaan löytyi niinä aikoina parinkin hevosen edestä ja jos kisoissa oli joku vähän erikoisempi este veti Arbaleesia melko varmasti ohi. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, että päätettiin keskittyä kouluratsastukseen..
Ratsastus ei tällä kertaa alkanut kovin lupaavasti, sillä Arbaleesia oli tuttuun tapaan vähän huolimaton eikä oikein tahdonnut kuunnella minua. Se teki taas sitä tuttua, eli tuli juureen vaikka pyysin hyppäämään kauempaa. En tiedä oliko mulla itselläni alussa vähän epävarmuutta, koska loppua kohden alkoi Arbaleesia luottamaan mun päätöksiin paremmin. Saatiinkin loppuun kiva kolmoissarja, jossa se hyppäsi mukisematta mielummin puolikkaan askeleen liian kaukaa kuin juuresta.
Vaikka välillä oli vähän hankalaa, niin mahtui mukaan myös onnistumisia. Yllätyin oikein, kuinka helppoa mun oli istua estesatulassa! Jalat pysyivät paikoillaan (flättäri auttaa tässä kun pääsee niin hyvin hepan ympärille) ja harjoitusravissakin kaikki ruumiinosat pysyivät täydessä kontrollissa. Odotin jo että heiluisin siellä kuin säkki perunoita näin pitkän tauon jälkeen. Jotain edistystä on siis tapahtunut! Arbaleesia oli myös kivan kevyt kädelle, tuo fullcheek toimii sillä todella hyvin esteillä.
Arbaleesia otti tosiaan vähän turhan paljon kontaktia esteiden kanssa ja sain kyllä tehdä töitä (toivoa parasta) ettei tultu liian juureen, mutta pitkän kavalettitauon jälkeen se oli ihan ymmärrettävää. Olin kuitenkin tyytyväinen lopun sarjaan, joten lopetettiin hyvillä mielin, mikä on tärkeintä. Ja ainahan se on hauskaa unohtaa kaikki kouluratsastukseen liittyvä ja vaan antaa hepan mennä! Eikä aina saa olla liian helppoa ;) Välillä pitää saada muistutusta siitä, ettei esteratsastajilla ole yhtään niin helppoa kuin miltä se TV:ssä näyttää.