4. joulukuuta 2016

Hopea ei ole häpeä

Lokakuu on marraskuun kautta vaihtunut joulukuuksi ilman yhtäkään blogitekstiä. Kirjoitin jo yhden postauksenkin tästä, mutta en koskaan saanut julkaistua sitä. Kerron nyt sen sijaan seuramestaruuksista joissa käväistiin pari viikkoa sitten, josta lähdinkin suoraan viikoksi Prahaan pakoon Suomen masentavuutta.
Arbaleesialla on nyt ollut jo kuukauden päivät todella rentoa. Tässä on ollut ratsastajien sairastamista, koulukiireitä ja muuttokiireitä. Valmennuksissa ollaan käyty ehkä joka toinen viikko. Arbaleesian psyyke on ainakin tykännyt tästä vähän kevyemmästä liikunnasta, sillä se oli kisoissa pitkästä aikaa rento ja helppo ratsastaa. Se on muutenkin viime aikoina ollut aika kiva, sillä ne pari päivää viikossa kun treenaan sillä, on rouvalla aina hurjasti motivaatiota (ja energiaa). Välillä käydään vähän keskustelua ratsastajan kuuntelemisesta, mutta keskittyessään on rouva todella magee. Kisoja edeltävässä valmennuksessa valmentajakin oli ihan hämmentynyt kuinka helposti kaikki onnistui ekalla yrittämällä.
Arbaleesia jää aina tuomareiden mieleen jostain syystä, ja tämäkin meitä nyt kolmesti arvioinut tuomari kehui radan jälkeen, kuinka meissä on tapahtunut selkeästi muutosta parempaan. Ja mä olin jo ennen rataa ihan että eikää, tää tuomari ei oo koskaan tykännyt meistä. Vaikka kouluratsastus tuntuukin välillä vähän subjektiiviseltä arvostelulajilta ja siltä että prosentit riippuu tuomarin mieltymyksistä, niin kyllä tämä laji palkitsee onnistumisista.
Mua vähän naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Paperissa oli kolme kasia, seiskoja ja 6,5. Prosentteja olisi tullut 67,6 mutta minähän menin ja unohdin radan kaksi kertaa (apua). Ensimmäinen oli ihan puhdas panikointi kun jouduin keskittymään niin kovasti saamaan Arbaleesian kohti pelottavaa nurkkaa, että itse radan ratsastus pääsi unohtumaan. Toinen tapahtui pian jälkeen, kun mulla oli vieläkin pasmat niin sekaisin :D Oon nimittäin vaan kerran aikaisemmin unohtanut radan, sekin ponityttöaikoina.
Pelottava kulma söi ihan varmasti pahaa-aavistamattomia hevosia lounaaksi, joten olihan hepan pakko näyttää pelottavalta sitä lähestyessä.
Ei siinä mitään, prosentteja tuli sitten 65,4 (-6p). Eikä mua edes harmita, koska nyt pääsin syyttämään ihan vain ainoastaan itseäni. Arbaleesia oli kerrankin tuota yhtä pientä jännittymistä lukuun ottamatta todella rento, enkä joutunut prässäämään sitä yhtään. Tuomari kehui loppukommenteissa kokonaisuutta hallituksi, ohjelmaa hienoksi ja vieläpä kivassa muodossa! Runkoon olisi toivottu vielä vähän enemmän taipuisuutta, etenkin laukassa. Yllätyin ihan näistä kommenteista, koska Arbaleesian muotoa ei muistaakseni ole koskaan kehuttu, varsinkaan helpossa A:ssa! Edistystä on siis todellakin tapahtunut.
Mua naurattaa (ja usein myös kanssaratsastajia) Arbaleesian ylähuuli, joka on rouvan keskittyessä aina tötteröllä :D
Seuramestaruushopeaahan tuosta tuli ja kultaa olisi tullut ilman unohduksia, mutta minkäs teet. Noita mitaleja löytyy laatikosta sen verran, ettei tuo haittaa sillä mulle oli tärkeintä, että meidän vikoista kisoista jäi hyvä ja rento mieli :) Olin vaan niin helpottunut kun Arbaleesia suoritti niin mielellään ja selkeästi oli saanut takaisin sitä esiintymishaluaan mikä oli ollut koko syksyn kadoksissa. Tähän on hyvä lopettaa.