29. syyskuuta 2015

TAKAISIN MITALIPAIKOILLE

Kyllä on mahtava olo pakko sanoa. Pitkästä aikaa paperi täynnä seiskaa. En voi olla muuta kuin tyytyväinen. Arbaleesialle päivä oli vielä parempi, sillä se saapui kotiin kera kahden ruusukkeen.
En oikein osaa kirjoittaa tätä postausta, jotenkin positiivisia fiiliksiä on aina vaikea saada sanoiksi. Arbaleesia tsemppasi vaan ihan eri tavalla kuin mitä se on viime kisoissa. Se selkeästi oikeasti nautti esiintymisestä! Vähän väsyneeltähän se tuntui jo yhden radan mentyään, mutta ehkä ihan kiva, sillä nyt pääsin oikeasti ratsastamaan sitä.
Ravissa Arbaleesia ryhtyi vähän vahvaksi edestä juuri tuon väsyneisyyden takia, mutta käynti- ja laukkaohjelmat olivat oikeastaan pelkkää seiskaa. Etenkin hyviä teitä ja tarkkuutta kehuttiin, sekä pehmeitä siirtymisiä.
Viime aikoina on käynyt aivan liian usein niin, että lopputervehdyksen tehtyäni taputan väkisten heppaa, että noh ainakin me yritettiin. Tällä kertaa taputin sitä vuolaaasti oikeasti hymyillen. Pari sokeripalaakin löysivät tiensä hepan suuhun. Ihan mahtavaa löytää tää fiilis taas.
Radassa ei ole oikeasti mitään moittimista, pari kutosta ja kuuspuolikasta tuli ravissa, mutta muuten yli puolet seiskaa. Alapisteissä sitten 7, pari 6,5 ja yksi 6. Vähän pelkäsin laukka-käynti siirtymistä, se jotenkin jäi valmistelematta, mutta näköjään näytti paremmalta kuin miltä tuntui, sillä siitäkin seiska.

Salainen tavoitteeni oli ollut 65%, sillä se on ollut meidän normaali HeB taso. Aika hyvin osuttiin tavoitteeseen saaden 65,8%. Prosenteilla ei oikeastaan edes ole mitään väliä, sillä koin tärkeimmäksi sen, että meillä oli oikeasti hauskaa! Kertaakaan radalla en menettänyt toivoa, vaan kokoajan mentiin kohti sitä onnellista loppua.

Johdin lopulta luokkaa melkein loppuun saakka, kunnes toinen torinheppa ohitti meidät yhdellä pisteellä, mutta tää oli meille henkinen voitto. Voittajafiiliksin siis mentiin palkintojenjakoon. En voisi parempaa kuvitella, oon vaan niin onnellinen! Jes! Hyvä me!
Kunniakierrokselle muut lähtivät rauhallisesti käynnin kautta, mutta tää rouva päätti lähteä pamauksella. Yllätyin oikeasti ihan kokonaan kun Arbaleesia loikkasi järkyttävällä loikalla laukkaan :D Ihanaa että heppakin nauttii.
Hyvillä fiiliksillä siis lähdetään ensi viikonloppuna Wiknerille kotiseuran kisoihin. Treenit kyllä tulee jäämään tosi vähiin, sillä olen tällä hetkellä aivan järkyttävässä flunssassa. HeB:0 on meille kuitenkin niin helppo luokka, että eiköhän pärjätä vaikken nousisi hepan selkään koko viikkona.

26. syyskuuta 2015

HAUSKAA. RENTOA. ONNELLISTA.

Kirjotan tätä postausta aivan puolikuolleena eilisten sitsien jälkeisissä tunnelmissa, joten ajatuksenjuoksuni ei ehkä ole sitä terävintä. Ehdin siis eilen käymään valmennuksessa ennen fuksiaisia ja ajattelin nyt tässä jakaa pari äidin ottamaa tärähtynyttä kuvaa ja samalla kertoa parilla sanalla fiiliksistä.
Huomenna on tosiaan Rauhalan tallilla pikkukisat, johon mennään ihan pelkästään hyvän fiiliksen voimin. Ei lettejä, ei mitään hienoa, vaan Arbaleesia ja minä ratsukkona. Olen ratsastanut Arbaleesialla tällä viikolla kaksi kertaa ja yhden maaston, joten mitään sen kummempia treenejä en ole mennyt. Tavoitteena on vain ollut, että molemmat mennään kisoihin mitään jännittämättä ja sen enempää murehtimatta. Kunhan on kivaa, se on se pääpointti.
Valmennuksessa harjoiteltiin ihan perusjuttuja. Kulmiin menemistä, hyvän energian löytämistä, oikeita teitä ja tasaista HeB-fiilistä. Löysennettiin sitä nutturaa ja suoritettiin tehtävät tyytyväisin mielin ja ilman stressiä. Arbaleesia on muuttunut ratsastuksellisesti todella paljon nyt niveliin ja rennompaan otteeseen siirryttäessä. Se ei selkeästi stressaa tehtäviä niin paljon, kun ne ovat sille ihan peruskauraa, ja sellaisia missä se kokee loistavansa. Suurin ero on kuitenkin siinä, että se on oikeasti alkanut kantamaan itsensä! Ihan mahtava fiilis kun se on oikeasti ja rehellisesti kevyt edestä. Jotenkin tuntuu siltä, että nyt kun olen lopettanut vaikeiden asioiden vaatimisen ja niillä Arbaleesian ärsyttämisen, rupee A tarjoamaan vastapalveluksena mulle kaikkea kivaa :)
Arbaleesian yleisolemus on tällä hetkellä todella iloinen. Se suorittaa tehtävät kivalla energialla ja oikeasti haluaa työskennellä. Toivon, että saadaan sama fiilis kisoissa, ja että voidaan sielläkin mennä samalla rennolla otteella.
Kaipa meidän tän hetken tilanteen voi kuvailla siten, että yritetään olla mahdollisimman stressivapaita ja oikeasti nauttia tästä harrastuksesta. Arbaleesia oli eilen ainakin selkeästi tyytyväinen siihen, että sillä oli puoli karsinallista heinää :D

Stressitöntä. Hauskaa. Rentoa. Kivaa. Tyytyväistä. Onnellista. 

20. syyskuuta 2015

ARJEN PIENET ONNISTUMISET

En ole varmaan koskaan hymyillyt vastaanvanlaisen ratsastuskerran jälkeen. Alkukäynneillä pellon ympäri Arbaleesia pelästyi pakoreaktion kera kolme kertaa. Siinä vaiheessa naureskelin, että joku taitaa ottaa tuulesta virtaa.
Kuvituksena saatte julkaisemattomat kuvat viime kisoista
Maneesille mennessä ei päästy omin voimin rakenteilla olevan talon ohi. Itse maneesissa meni ensimmäiset 45min siihen, että yritin kannustaa, hermojen napsahtaessa pakottaa Arbaleesiaa menemään maneesin toiseen päätyyn poikittamatta. Tilanne muistutti hyvin paljon alla olevaa kuvaa kisoista. Selkä alhaalla, jännitynyt niska ja epäröivä hevonen.
Jossain vaiheessa valot syttyivät päässäni, ja totesin ettei oma umpikarmea ratsastukseni varmastikaan auttanut asiaa ollenkaan. Otin itseäni niskasta kiinni, lopetin paineistamisen ja menin laukkaa pääty-ympyrällä niin monta kierrosta, kunnes Arbaleesia ei lähtenyt kirahvina karkuun tuota pelottavaa pitkää sivua. Muistin taputtaa rouvaa pelottavassa kohdassa, jolloin sen ohitus menikin ihan vaivatta. Muistin kannustaa ja tukea. Vihreät miehet jäivät tällä kertaa vain rouvan harhaisiin kuvitelmiin.
Tämän melkein katastrofaalisen, mutta kuitenkin monta työvoittoa sisältäneen treenin jälkeen oli valmennus. Seuraavat kisamme ovat ensi viikolla naapuritallilla pienet kotikisat, luokkana K.N. Treenattiin valmennuksessa vähän radan pätkiä, tsekattiin ettei ongelmia ole ja keskityttiin muuten siihen perusratsastukseen. Pistin itseni oikeasti työskentelemään ja istumaan kunnolla. Oli muuten vatsalihakset vähän hellinä. Kehuja tulikin istunnastani, ranteet pitäisi kuulemma saada vielä rennommiksi.
Arbaleesia liikkui kivassa tasaisessa HeB-peräänannossa, ja kuunteli hyvin apujani. Se kantoi itsensä, ja liikkui todella tyytyväisen näköisenä. On se kumma, että kaikki tuntuu helpolta kun itse oikeasti tekee jotain, eikä vain matkusta.
Sain myös kannustavia sanoja, ettei Arbaleesian huono kisasuorittaminen johdu minusta. Todennäköisimmin vatsan huono tila on kisoissa stressin takia aiheuttanut kipua Arbaleesialle, ja sen takia se on suorittanut niin heikosti. Nyt Arbaleesian heinämäärää nostetaan, jottei vatsa vaan jää tyhjäksi missään vaiheessa ja näin ollen hapot jylläämään. Heppa tulee todennäköisesti varmasti lihomaan, mutta kuulemma siihen on vielä varaa, joten nyt ei tuijoteta sen vatsaa ulkopuolelta vaan sisäpuolelta :)

14. syyskuuta 2015

TOTUUS

Löydän itseni kirjoittamasta tätä tekstiä, vaikka kello lähenee puolta yöltä ja huomenna on maanantai. No miksi? Koska mieltäni kalvaa tämän päiväiset kisamme, niin etten nukutuksi saa.

Viimeiset kolme kisaa ovat olleet yhtä alamäkeä. Arbaleesia, joka yleensä syttyy kisoissa ja esittää parastaan, on nyt tehnyt täysin päinvastaista radalla. Kotona treenit ovat menneet todella hyvin, mutta kisoissa räpiköidään pohjamutia myöden. Voisin syyttää tästä sopivasti samaan aikaan ilmentynyttä hiekansyöntiongelmaa, mutta rehellisesti sanottuna en oikein usko että vika piilee siinä, sillä kotona kaikki toimii kuin rasvattu.
Ollaan treenattu koko kesä niin täysillä ja Arbaleesian taitojen ylärajoilla, että väkisten mieleeni on viime aikoina välähdellyt ajatus siitä, josko me vaaditaan siltä liikoja suorittamalla samoja vaikeita asioita kisoissa. Koko kesä ollaan hinkattu niitä kirottuja takaosakäännöksiä ja koottuja askellajeja, eli menty Arbaleesialle tuntemattomalla ja vaikealla alueella. Mitä jos vaadin aina vaan lisää, vaikka edellinenkin oli jo hyvä. Mitä jos en ole muistanut kiittää sitä tarpeeksi onnistumisista? Mitä jos olen keskittynyt liikaa negatiivisuuksiin? Mitä jos vaadin itseltäni ja psyykkeltäni liikaa?
Välillä täytyy tietysti mennä yli rajojen kehittyäkseen ja näyttääkseen hevoselle että tämmöinenkin liikkumismuoto on mahdollinen, mutta mitä jos me ollaan tehty sitä liikaa. Mitä jos en ole antanut sille tarpeeksi aikaa ja tilaa? Mitä jos en ole antanut itselleni tarpeeksi aikaa ja tilaa? Ehkä ongelman ydin onkin oma rapistunut itsetuntoni. Kyllähän sitä väkisten alkaa miettimään omia tekojaan ja sitä, mitä tekee ja miksi.

En halua, että Arbaleesia kokee itsensä riittämättömäksi. En halua kokea itseäni riittämättömäksi. Haluan, että Arbaleesia luulee olevansa Valegro ja minä Charlotte Dujardin. Haluan, että Arbaleesia ymmärtää olevansa mahtava. Haluan, että se ymmärtää olevansa rakastettu.
Mitä kun omassa ohjepaperissani minun täytyy muistuttaa itseäni, että hevosta taputetaan radan jälkeen meni sitten huonosti tai todella huonosti. Missä vaiheessa meidän suorittamisesta on tullut pakonomaista puskemista? Kouluratsastuksen tulisi olla vaivatonta ja harmoonista. Tällä hetkellä mä lähinnä toivon radalla, että olisipa pidemmät kannukset. Ei kouluratsastuksen kuulu olla tätä.
En voi olla kaipaamatta niitä aikoja kun kisattiin HeB ja joka kisoista tuli kotiintuomisiksi ruusuke ja 69%. Kaipaan niitä ratoja, jonka jälkeen teki mieli hukuttaa hevonen taputuksiin ja sokeripaloihin. Kaipaan sitä kun radalla oikeasti hymyillytti kun kaikki tuntui niin helpolta. Kaipaan niitä onnistumisen tunteita.
Nyt heitetään kanget kaappiin loppukaudeksi ja treenataan hetki helpompia asioita. Nostatetaan meidän molempien itsetuntoa, hymyillään paljon ja ostetaan karsinallinen sokeripaloja. Mennään parit helpommat luokat, ja muistutetaan itseämme siitä, että kisoissakin voi olla hauskaa. Mennään kisoihin ilman odotuksia, mennään pitämään hauskaa. Kouluradallakin voi hymyillä.
Muistakaa kiittää hevosianne, hymyilkää ja enne kaikkea nauttikaa yhteisistä hetkistänne.

9. syyskuuta 2015

MISSÄ SE KULTAINEN KESKITIE


Sunnuntaina kävästiin siis Wiknerillä KyIFin aluekisoissa. Saatiin tästä reissusta jopa jotain kivaa irtikin, mutta siitä lisää postauksen lopussa.

Arbaleesia oli ollut ihan super pari edellistä päivää. Se kantoi itsensä todella hyvin ja liikkui yksinkertaisesti todella kivasti. Tämän perusteella päätin mennä lyhyen verkan, en halunnut turhaan väsyttää sitä kun se on ollut niin hyvä.
Arbaleesian pelasta mut täältä ilme.
Noh, se nyt ei nähtävästi ollut ehkä se paras idea. Arbaleesia pelkäsi verkassa ollutta Hipposportin mainoslakanaa, ja verkka oli sen takia vähän jännittynyt. Olisi pitänyt tämän takia mennä pidempi verkka ja ratsastaa sen kunnolla läpi, mutta harkintakykyni petti ja ajattelin säästellä Arbaleesia rataa varten. Radalle mentiin kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvillä fiiliksillä.
Itse rata oli taas vähän alisuorittamista. Arbaleesia syttyy yleensä radalla ja pistää parastaan, mutta jotenkin Wiknerillä se ei ikinä vaan toimi. En tiedä onko se tuo outo pohja, vaiko se että se on asunut puolet elämästään siellä eikä vieraan paikan etua ollut. Viime kisoissa ongelmana oli liian matala muoto, tällä kertaa liian avoin. Ehkä ensi kisoissa löydetään se kultainen keskitie? Eniten harmitti se, että kaikki mikä kotona on sujunut niin hyvin meni ihan sörsseliksi kisoissa. Arbaleesia oli nähtävästi liian ujo esittämään sen vasta löydettyjä lisäyksiä :D
Radassa oli kuitenkin todella hyviä pätkiä. Molemmat pohkeenväistöt oli hyvät, sekä alku- ja loppuhalkaisijat. Vapaasta käynnistä saatiin 7, joka oli vielä kertoimella kaksi!! Toi lämmitti mun mieltä eniten, koska yleensä ollaan saatu siitä 5.5 ja kommentiksi 'jännittynyt selkä' tai jotain muuta vastaavaa, mutta tällä kertaa sitä kehuttiin rennoksi.
Mikä mua eniten jäi ihmetyttämään, oli tuomareiden suuri pistero. Toinen tuomari antoi 56% ja toinen 61%. Viiden prosentin ero on aika järkyttävä, varsinkin kun taidettiin olla luokan ainoita tälläisellä erolla. Toinen tuomari antoi pelkkää 6 ja siitä ylöspäin, kun toinen antoi vain pari edes kutosella alkavaa. Mutta mitäpäs asialle teet.. Just kun viime kisojen jälkeen pääsin sanomaan, että aluekisoissa sentään kahden tuomarin ansiosta tietää menikö oikeasti huonosti vai ei.
Noh lähdettiin sitten kotiin hämmentynein fiiliksin etsimään ensi viikonlopuksi jotain kisoja. Ehdin jo ilmottautumaan vanhan tallimme Granåsan kisoihin, kunnes äiti soittaa että miltä kuulostaisi aluejoukkuepaikka.
Long story short, tällä näkymin ollaan siis menossa aluejoukkuemestaruuksiin KyIFin joukkueessa. Mitään suurta menestystä ei odoteta, sillä kisaan mm. valmentajaani vastaan :D