31. toukokuuta 2018

Mikä mun rooli Arbaleesian elämässä nykyään on?

Näin kevät-kesällä jää nopeasti kiinni siitä jos käyttää vanhoja kuvia. Nämäkin kuvat otettiin jo kolmisen viikkoa sitten, kuten kasvillisuudesta saattaa huomata ;)
Näin kesän alussa on ihmisillä usein myös kamala kiire. Itse käyn töissä, yritän hoputella professoreita rekisteröimään viimeiset arvosanani jotta voisin valmistua, kaksi-kolme kertaa viikossa tunnin matkan päässä tallilla ja samat pari kertaa viikossa laittamassa purjevenettämme kesäkuntoon. Sitten vielä sali ja jonkin sortin sosiaalinen elämä niin huh. Tavallaan on kyllä ihanaa kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä! Vielä kun saisi asunnon ikuisuusremontin viimeiset projektit valmiiksi. Jostain kumman syystä työpäivän jälkeen ei houkuta tarttua sirkkeliin, kun voi istua partsilla nauttimassa auringosta ;)
Tämäkin postaus on lojunut luonnoksissa jo viikkoja, mutta sen julkaisun ongelmat eivät liity kiireeseen, vaan kirjoitusinspiksen puutteeseen. Tuntuu, etten saa mitään järkevää kirjoitettua ja tekisi mieli vain lätsästä tähän kaikki ne 865 kuvaa mitä äiti otti.
Kirjoitusinpiksen puute taas johtuu siitä, ettei mitään kirjoitettavaa vaan ole! Viimeisen kuukauden tapahtumat ovat olleet hyvin arkisia, eikä mitään erikoista ole tapahtunut. En vieläkään ole saanut ostettua itselleni uusia ratsastussaappaita, mutta pienen totuttautumisen jälkeen ei se ole enää niin kamalaa ratsastaa pelkillä kengillä. Arbaleesia on saanut koulupuolellekin fullcheekin kuolaimekseen. Se oli alunperin meidän estekuolain, mutta kerran vahingossa jäätyään suitsiin koulutreeneihin totesin että sehän toimii hyvin siihenkin. Ei se kovin kaunis kuolain ole, mutta Arbaleesia on kivan rauhallinen ja tasainen suustaan sillä. Arbaleesian ylähuuli tosin jatkaa edelleen ihan omaa elämäänsä, kuten alla olevasta kahdesta kuvasta näkyy. Nokka kohti menosuuntaa!
Olen myös alkanut ratsastamaan ilman hanskoja ja sekin alunperin vahingon kautta. Koen itse, että ilman hanskoja teen enemmän sen eteen, ettei hevonen roikkuisi ohjalla. Ihan yksinkertaisesti koska se sattuu käsiin enemmän! Hanskojen kanssa saatan helpommin jäädä jumiin siihen molempien mukavuusalueelle, jossa Arbaleesia on vähän raskas edestä, mutta helppo ja vaivaton ratsastaa. Me molemmat kun ollaan mukavuudenhaluisia otuksia, niin tää on ollut yksi hyvä keino pakottaa meitä pois sieltä mukavuusalueelta ja sitä myötä kehittymään.
Pois mukavuusalueelta on oikeastaan ollutkin koko meidän kevään teema. Ihan jo siitä syystä, että mun rooli Arbaleesian liikuttajana on tällä hetkellä se joka pistää sen töihin. Se humputtelee suurimman osan viikosta, ja sitten minä tulen aina välillä muistuttamaan sitä liikkumaan kunnolla. Mun rooli on saada se hevonen pois sen mukavuusalueelta ja ylläpitää sen kehitystä. Pystyäkseni siihen, täytyy myös mun päästä pois omalta mukavuusalueeltani. Se on sarja pieniä tekoja, kuten juuri tuo hanskattomuus.
Tälläisessä roolissa on erityisen tärkeää muistaa olla tyytyväinen niihin pieniin parannuksiin. En voi odottaa, että joka ratsastuskerta tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa kehitystä. Täytyy olla tyytyväinen kun saa hevosen laukkaamaan puoli kierrosta oikeasti eteen-ylös, tai sen yhden onnistuneen laukanvaihdon. Täytyy muistaa kehua hevosta, vaikka aina on parannettavaa. Eikä saa haukata liian isoa palaa kerralla, koska silloin tuo tyytyväisyyden saavuttaminen on mahdotonta ja lopulta motivaatio vähenee kun tuntuu, että joka kerta epäonnistuu. En voi lähteä ratsastukseen tavoitteena, että tänään onnistutaan laukanvaihdoissa. Yhden ratsastuskerran tavoite tuon suhteen olisi ehkä enemmän, että tänään saan Arbaleesiasta irti ajoittain sellaista laukkaa, josta voidaan puhtaita vaihtoja tehdä. Tälläinen ajattelumalli pätee kaikkiin tavoitteisiin, mutta se vahvistuu etenkin nyt kun koen olevani vastuussa siitä, ettei Arbaleesia eläkepäivillään ihan rupsahda.
Samalla tavoitteet eivät mielestäni saa olla mallia tänään Arbaleesian tulisi kantaa ittensä extrahyvin. Paljon parempi on ajatella tuota oman tekemisen kannalta: tänään ratsastan niin, että Arbaleesialla on kaikki edellytykset kantaa ittensä extrahyvin. Näin jos ei saavuteta tavoitetta kuumuuden, ötököiden tai rouvan kuninkaallisen draamailun takia, voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Ja ehkä vähän olosuhteita ;)
Arbaleesia on aina tykännyt haasteista ja tekemisestä, mutta samalla se on ollut vaikea saada pois mukavuusalueeltaan.Nyt kun systemaattisesti jaksaa viedä sitä joka kerta pois sieltä, laajenee se mukavuusalue jokaisen kehitysaskeleen myötä. On ihanaa pitkästä aikaa nähdä konkreettista kehitystä ja kokea, että tää ratsastushan vie meitä johonkin suuntaan. Parin vuoden humputtelun jälkeen olen melkein alkanut kaipaamaan sitä kisa-aikojen tavoitteellisuutta. Kisoihin me ei kyllä olla enää suuntaamassa, mutta on ollut kiva löytää pitkästä aikaa se hikitreenailun ja tavoitteellisuuden into.

22. huhtikuuta 2018

Nivelrikosta, hyppäämisestä ja järjestä vs. halusta

Viime postauksesta on nyt kulunut pari kuukautta ja voi että kun meille kuuluu hyvää! Arbaleesia on ollut suurimmaksi osaksi aivan mahtava koko kevään ja ollaan kuukausien tauon jälkeen alettu taas hyppäämään säännöllisen epäsäännöllisesti.
Arbaleesiallahan on alkavat nivelrikot molemmissa etujaloissa, jonka takia aikoinaan lopetettiin hyppääminen lähes kokonaan. Satunnaisesti ollaan kavaletteja hypelty, mutta muuten ollaan "säästelty" niitä jalkoja. Arbaleesian jalkoja hoidettiin tuolloin parilla piikityksillä, jonka jälkeen tuskallisen pitkän ja rauhallisen kuntouksen jälkeen rouva on ollut täysin oireeton nyt viisi vuotta. Kengittäjäkin on kommentoinut, ettei hevosen olemuksesta, käytöksestä ja jaloista uskoisi sillä olevan nivelrikkoa.
Nivelrikko on todella yksilöllinen sairaus. Meidän tallilla juuri lopetettiin yksi hevonen, jonka tila levosta huolimatta paheni lopetuskuntoon. Mikä tuuri meillä on ollut, että Arbaleesia on 20 vuoden iässä vielä näin hyväkuntoinen kaikesta huolimatta! Yhtenä osasyynä tietysti hyvä, tarkka hoito sekä rauhallinen kuntoutus silloin aikoinaan.
Uskalsin hevosta tunnustellen hypätä kuukausi sitten ekan kerran viiteen vuoteen yli 50cm esteen. Kaksi sokeripalaa päällekkäin teki esteestä metrin korkean, ja oi että sitä onnea! Tirautin ehkä jopa pari kyynelettä esteen jälkeen, sillä itseni lisäksi hevosesta huomasi kuinka onnessaan se oli.
Tuon yhden metrisen esteen jälkeen en uskaltanut hypätä reiluun kuukauteen ollenkaan. Odottelin vähän pelokkaana miten Arbaleesia reagoisi tuohon, mutta rouvahan jatkoi puksuttelua aivan samaan malliin kuin aikaisemmin. Oikeastaan tuntui siltä, kuin se olisi saanut vähän uutta boostia koulutreeneihinkin.
Viime perjantaina esteiden aika koitti taas. Aurinkoinen sää, t-paitakelit ja ensimmäinen ulkokenttäratsastus, mikä tämän parempaa! Sain samalla pitkästä aikaa kuvia Arbaleesiasta, ja vaikka huomaa että kevyempi käyttö on vähän verottanut kaulan lihaksia, niin yllättävän hyvin rouva on lihaksensa säilyttänyt noin vanhaksi hevoseksi.
Mentiin aika maltillisesti, keskityttiin kavalettikorkeudella etenkin suhteutettuihin ja askeleiden laskuun. Arbaleesia oli ihan huikean tuntuinen, se eteni juuri sillä vauhdilla mitä pyysin, tuntuma oli höyhenenkevyt ja vaikka se välillä innoistuikin niin rauhoittui se heti kun pyysin. Vähän jännitin vesiesteen ylitystä, mutta Arbaleesia hyppäsi sen yli kuin vanha konkari yhtään ihmettelemättä. Näin nautinnollista ratsastusta tammalla harvoin tulee vastaan.
Lopuksi mentiin edellisestä kerrasta rohkaistuneina pari hyppyä vähän korkeammalta. Oli niin ihana huomata, kuinka paljon Arbaleesia tästä taas innostui. Se tunne kun hevonen oikeasti liitää esteen yli väläytellen jopa jotain tekniikkaakin, eikä vain epämääräisesti loikkaa. Se tunne kun hevonen esteen jälkeen lähtee korvat hörössä kenttää ympäri, että joko mentäisiin uudestaan.
Liikutuin taas kamalasti siitä, kuinka paljon Arbaleesia hyppäämisestä nauttii. Nimenomaan "korkeista" esteistä, kavaleteista se ei koskaan ole oikein välittänyt samalla tavalla. On surullista ettei se pääse hyppäämään kunnolla niin usein kuin se haluaisi, mutta riskit on tiedostettava ja ne on minimoitava. Tämäkin korkeampi este ylitettiin kolme kertaa, ja vaikka sekä hevonen että ratsastaja olisivat halunneet jatkaa, niin sisäinen järjen ääneni sanoi, että nyt riittää.
On myös surullista, kuinka paljon skouppia Arbaleesialla olisi estepuolelle. Se aikoinaan hyppäsi juuri ennen nivelrikon toteamista ensimmäisen 120cm esteensä, ja todettiin että kappas Viron metsien kasvatilla riittäisi ponnu korkeimmillekin radoille. Tosin ehkä hyvä ettei meistä esteratsukkoa tullut, sillä Arbaleesialla on aika vaikea ratsastaa rataa.
Summa summarum, hyppääminen on niin kivaa, mutta samalla niin tuskaista, kun sitä niin harvoin viitsii tehdä! Kerran kuussa tai harvemmin on todettu hyväksi tasapainoksi hevosen nivelien ja monipuolisen treenin suhteen kannalta, enkä uskalla riskeerata monta hyvää ratsastusvuotta innostumalla liikaa. Joskus (harvoin) järki voittaa halun.

22. helmikuuta 2018

Pakkaspäivän peltorallia

Olen viime aikoina ratsastanut oikeastaan kolme kertaa viikossa. Olen maastoillu paljon, mennyt ilman satulaa ja nyt mentiin viikonloppuna pellolla. Ilman satulaa, koska jotenkin just nyt tuntuu siltä, että ratsastan paljon paremmin niin, ja hevonenhan sitä myötä liikkuu paremmin.
Arbaleesialla on aina ollut kiva mennä ilman satulaa. Sillä on pehmeä selkä ilman erottuvaa säkää ja kivan aaltomaiset, pehmeät liikkeet. Mutta kaikista parasta: se on supermukava ratsastaa ilman satulaa (kun pääsen itse vaikuttamaan enemmän istunnalla). Musta tuntuu, että säädän vähemmän turhia ilman satulaa ja silloin Arbaleesiakin on tyytyväisempi. Arbaleesia on kaiken lisäksi niin lungi tyyppi, ettei siellä selässä koskaan tarvitse pelätä yllätysloikkia, edes maastossa. Kaupan päälle saa vielä kunnon vatsa- ja sisäreisitreenin.
Viikonloppuna oli niin ihana sää, etten voinut vastustaa hankitreenin kutsua. Meillä ei ole nyt omia seurakisojakaan tiedossa vähään aikaan, joten olen hyvillä mielin voinut rentoilla. On niin vapauttavaa tälläisenä koulutuuppailijana vaan antaa hevosen mennä, eikä välittää oikeasta niskan asennosta tai kokoamisesta. On niin mukavaa aina välillä vaan nauttia siitä hevosen seurasta, ilman vaatimuksia tai tavoitteita. Vaikka kyllähän minä vanhana tosikoulutuuppaajana aina hetkeksi alussa ahdistun kun tuntuu siltä, että näen hevosta yläkautta silmiin, vaikka kyseessä on vain neutraali puksuttelumuoto.
Mikä voittaa kaikki muut fiilikset ratsastuksessa on kyllä ehdottomasti kiitolaukka pellolla. Se tunne kun hevonen steppailee piaffia kärsimättömänä odottaen käskyä laukkaan. Se tunne kun tuuli suhisee korvissa ja silmät alkaa vuotaa viimasta. Se onnellisuuden ja vapauden tunne kun hevonen kiitää minkä jaloistaan pääsee...
... ja sitten se kauhu kun hevonen ei pysähdykään halutussa paikassa :D Tällä kertaa rouva pysähtyi oikeastaan itsestään, kun tuolla hangessa laukkaaminen kävi niin raskaaksi.
Yllä rouvan mielipide parin laukkakierroksen jälkeen, taisi vähän puhti loppua. Hankitreenit on kyllä yks parhaita ja mielekkäimpiä tapoja kohottaa hevosen kuntoa! Alla olevasta kuvasta muuten sen verran, että Arbaleesia on nykyään jopa muiden hevosten kaveri! Sehän on koko elämänsä ollut se lauman pomo, joka luimii muille eikä päästä ketään lähelle hampaita näyttämättä. Mutta nykyään se oma-aloitteisesti hakeutuu jopa toisia nuuhkimaan! Tainnut mummolle iskeä vanhuudenyksinäisyys ;)
Semmonen kuvapläjäys tällä kertaa, ei mulla hirveästi sanottavaa ollut, mutta oli pakko jakaa nää ihanat kuvat, kun kerran raahasin kuvaajankin pakkaseen hytisemään. Itsellenihän tuli hiki -12 pakkasasteesta huolimatta, rankkaa nähtävästi koko ratsukolle tuo peltoralleilu.