22. syyskuuta 2016

Koska on aika lopettaa?

Mä olen jo jonkin aikaa miettinyt tätä. Yhtenä päivänä sitä vaan alkaa kyseenalaistamaan miksi tekee tätä ja mitä tästä oikeasti hyötyy? Miksi stressata asian suhteen, josta ei tunnu saavan enää mitää irti? Puhun siis bloggaamisesta.
Jotenkin viime aikoina olen kyseenalaistanut syitäni blogata ja miettinyt vähän syvemmin miksi minä tätä teen. Miksi murehdin siitä saanko kuvaajan tarpeaksi usein, jotta postaustahti säilyy. Miksi jaksan ahdistua, kun en löydä mistään aikaa kirjoittaa tai muokata kuvia? Miksi koen velvollisuutenani tuottaa sisältöä treeneistäni, jotka eivät lopulta ole kamalan kiinnostavia tai inspiroivia. Sitä alkaa neljän vuoden ja tasan 500. postauksen jälkeen väkistenkin miettimään tälläisiä.
En koe mitään pakottavaa tunnetta blogata, enkä koskaan tekisi tätä jos kokisin sen epämieluisaksi. Tästä on lähinnä tullut velvollisuudentunteesta rutiini – tylsä sellainen. Lähes neljä vuotta on pitkä aika. Olen tänä aikana kasvanut 15-vuotiaasta teinistä nuoreksi aikuiseksi. Ylä-asteen kauhukakarasta kypsäksi yliopisto-opiskelijaksi. Ponivuosista kouluratsastajaksi. Blogin alkuaikoina postasin päivittäin, milloin koulupäivästä milloin Arbaleesia oli niin hieno tänään!!!! Bannerit olivat toinen toistaan mielikuvituksellisimpia ja silloinen kamerani oli mielestäni automaattiasetuksilla maneesissa niin pro. Nykyään olen todella tietoinen kaikesta mitä julkaisen, enkä todellakaan pitäsi enää niin henkilökohtaista blogia.
Aloitin bloggaamisen alunperin hetken mielijohteesta uutena vuotena 2012 jolloin julkaisin ensimmäisen postaukseni. Jo silloin päätin, ettei tämä blogi-innostus olisi mikään tähdenlento, enkä lopettaisi kuukauden jälkeen kuten moni ystäväni. Neljä vuotta myöhemmin uskallan vihdoin myöntää, että ehkä sitä pitäisi hiljalleen siirtyä eteenpäin.
Olen ollut jo pitkään jumissa tekstini suhteen, toistaen itseäni postauksesta toiseen. En koskaan ole ollut kirjailijatyyppiä. Mulla on luonnoksissa roikkunut pitkään postaukset kuten Hevosen monipuolinen ruokinta, Miten menestyä koulukisoissa? (ironista ottaen huomioon viime kisamme :D) ja Oman hevosen hyvät ja huonot puolet. Kuitenkin näiden hieman erikoisempien postausten toteuttaminen vaatii extrapanostusta, jota mukavuudenhaluisena ja melko kiireisenä ihmisenä minulla ei kamalasti ole.
Nykyään blogeilta vaaditaan niin hirveästi. Pitää olla toinen toistaan mielenkiintoisempia postauksia, eikä ketään enää kiinnosta lukea entisajan tyyliin toisten kuulumisia. Toisaalta ymmärrän tämän - ketä kiinnostaa tuntemattoman hevosharrastus? Ehkä tämä on se syy miksi bloggaaminen ei tunnu enää omalta; bloggaajan pitäisi olla ammattitason valokuvaaja (tai lähinnä hänen äitinsä), toimittaja ja koomikko. Nyt on yhteistyökumppaneita, portaaleja ja ties mitä. Olen samalla kasvanut ulos, että jäänyt jälkeen blogimaailmasta ja välillä tunnen itseni kuin 80-vuotiaaksi älypuhelimen kanssa.

Olen aina halunnut pitää blogini blogina. Ei blogin kuulu näyttää kotisivulta (nähtävästi nykyinen trendi), eikä bloggaajan velvollisuus ole tuottaa artikkelitasoista asiasisältöä. Siihen on toimittajat. Blogi on kuvaus henkilön elämästä ja siitä mitä hän muille haluaa julkisesti jakaa. Blogi on sellainen, minkälainen kirjoittaja haluaa sen olevan. Tosin tämäkään ei ole totta, sillä olen viime aikoina todennut irtautuneeni blogistani hieman. Blogini imago on vuosien varrella muovautunut kategoriaan asiallinen ja hajutonmauton. En kuitenkaan itse ole persoonana kovin hajutonmauton, vaan olen täynnä suorasukaisia mielipiteitä joista paras ystäväni on saanut elämänmittaisen osansa, ja teen hetken mielijohteesta mitä typerimpiä asioita.

En koe miellyttäväksi ilmaista mielipiteitäni täällä kovinkaan kärkkäästi, koska jokainenhan meistä tietää nuo rakkaat anonyymit. En pelkää kritiikkiä (kiitos sinulle joka ehdotit jalustinten pidentämistä, se toimi) tai ilkeileviä kommentteja, mutta en yksinkertaisesti jaksa vaivautua olemaan tekemisissä jälkimmäisenä mainittujen kanssa. Nämä kuvat ovat tribuutti sinulle joka sanoit, etten osaa ratsastaa hevostani peräänantoon kuin kangilla.
Blogiyhteisö oli ennen rentoa ja avoin. Julkaisit postauksen jossa kerroit ratsastaneesi tänään ponilla ja se oli oikein kiva ja läntsäät siihen pari kuvaa ja voila – kehuvia kommentteja sateli. Nykyään saan kuulla ystäviltäni, kuinka he oikeasti pahastuvat kommenteista, joiden tarkoitus selkeästi on vain aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa ja ikävää. Onneksi olen itse saanut todella vähän tälläisiä kommentteja, kiitos tästä teille. Tähän väliin voisin kiittää teitä aktiivisia kommentoijia, muistan kyllä teidät ja lämmitätte aina sydäntäni.

Hevosharrastus on parhaimmillaan sitä kun otat ylipirteän koirasi mukaan tallille, hevonen on upea ratsastaa ja isäsi saa upeita kuvia otettua. Etkä koe minkäänlaista pakottavaa tunnetta jakaa niitä someen tai kirjoittaa päivästä blogitekstiä. Se riittää, että nuo ihanat hetket ja muistot ovat vain sinua itseäsi varten.
Minun on jotenkin kamalan vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi, kun en ajatuksiakaan saa koottua kasaan. Tämä ei ole lopetusilmoitus, vaan lähinnä ajatuksieni purkamista tekstimuotoon. En todellakaan tiedä mihin suuntaan tästä jatkan. Mainittaakoon loppuun vielä, että Arbaleesia on ollut aivan mahtava ratsastaa nyt kun vaihdoin suoran kuolaimen tavalliseen niveleen! Sitä on oikeasti ilo työstää kun kaikki vaan toimii.

18. syyskuuta 2016

Suunitelmat uusiksi

Siis ihan oikeasti, kirjoitin viime vuonna tismalleen samojen kisojen jälkeen tismalleen saman postauksen kuin mitä tämä tulee olemaan.

Arbaleesia on ollut koko viikon todella outo ja vaikea. Se oli viime sunnuntain valkassa ihan super, mutta sen jälkeen se on mennyt jyrkkää alamäkeä. Tiistain valkassa se meni pitkänä ku maitojuna ja oli oikeasti vaikea. Perjantain valkassa se nakkeli niskojaan ja teki asioita mitkä ovat sille todella epätyypillisiä. Saatiin lopuksi se ihan hyväksi, joten uskalsin startata lauantaina kisoissa. Mulla oli toivoa, että Arbaleesia olisi tyypillinen itsensä ja tsemppaisi kisoissa. Mä vähän oikeastaan epäilen, että tuo outo käytös on johtunut Micklemeistä, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Verkka oli todella kiva jos unohdetaan se, että rouva pelkäsi rikkinäistä peiliä niin, että tarvittiin vetoapua. Sain Arbaleesian kivasti kuulolle valmennuksissa saatujen neuvojen avulla ja kaikki toimi. Olin ihan yllättynyt, että mites kaikki on nyt näin helppoa. Lähdin toiveikkaana radalle.
Siellä kaikki muuttui. Arbaleesia työnsi taas kaulaa eteen ja lukittautui niskansa kanssa, eikä kuunnellut apuja. Se pelkäsi traktoreita ja oli todella jännittynyt mennen ihan lukkoon, enkä saanut näin ollen vaikutettua siihen.
Alkurata ei kuitenkaan mielestäni ollut niin huono, ainoa oli se ettei Arbaleesia jännitykseltään pystynyt esittämään kunnon kokoamista. Alkuradasta tulikin tasaista 5.5-6, mikä oli odotettavaa puuttellisella kokoamisella. Sitten kaikki meni ihan pieleen. Mokasin vastalaukasta-vastalaukkaan nostamalla ajatuksissani myötälaukan. Korjasin sen tietysti heti, tai ainakin luulin tehneeni niin...
Me sitten porskuteltiin iloisesti koko loppuohjelma vastalaukassa ENKÄ MÄ HUOMANNUT MITÄÄN. Arbaleesian vastalaukka on niin jumalattoman hyvää ja tasapainoista, ettei sitä erota myötälaukasta mitenkään. Varsinkaan kun keskittyy konemaisesti vain rataan ja sen tehtäviin. Ihmettelin vain vähän, että miten puolivoltti meinasi venähtää niin suureksi. Papereita katsoessa ihmettelin miksi loppuohjelma oli pelkkää 2 ja 3, kunnes kuvia katsoessa älysin virheeni. Pikkasen nolotti...! Pitäisi varmaan mennä takaisin alkeiskurssille.. Onnistuin kaiken lisäksi mokaamaan kaikki kertoimella 2 olevat liikkeet. Tuomarikin kirjoitti, että valitettavasti tänään kallisarvoiset virheet.
Kattokaa nyt, siinä se hienosti menee sisäänpäin taipuneena ja tasapainossa jyrkässäkin kulmassa.
Tässä rouva esittää rentoa ja matkaavoittavaa keskikäyntiä. Not.
Ja tässä Arbaleesia venyttää pitkälle ohjalle kaulaansa rennossa harjoitusravissa huiman nelosen arvoisesti. Ei nyt ihan mennyt putkeen ei.

Ei mua edes lopulta ärsyttänyt olla viimeinen luokattoman huonolla tuloksella, lähinnä itkunauratti. Ja toki harmitti joukkueen puolesta, että me mentiin ja pilattiin kaikki. Ei meidän joukkue sijoitusta muutenkaan olisi saanut, mutta onhan se ikävää että me mennään tekemään tuollainen pohjanoteeraus juuri joukkuekisoissa. Nää oli kyllä nyt toiset ja viimeiset joukkuemestikset meille, mulle riittää tää kirous nyt.
Arbaleesian ilme tässä kuvassa tiivistää muuten hyvin rouvan tuntemukset noista kisoista. Ehkä me suosiolla pitäydytään tästä lähtien laidunelämässä ja maastoilussa.

16. syyskuuta 2016

Miten koota hevosta?

Niin paljon asiaa! Musta nimittäin tuntuu, että opin vihdoin ratsastamaan viime sunnuntain valmennuksessa, en vain näyttämään hyvältä. Pitää uskaltaa vaikuttaa hevoseen. Se tarkoittaa sitä, että välillä käsi vierailee väärässä paikassa, vaikka pikkutarkka sieluni itkisikin sen murtosekunnin ajan.

Sunnuntain valmennuksessa otettiin treeniin kootut askellajit. Sovittiin, että tiistaina sitten radan teknisempi puoli. Arbaleesiahan on tunnetusti vähän sellainen hitaasti lämpeävää sorttia kokoamisten suhteen. Eka se on ihan sitä mieltä, että edes sanan kokoaminen kuuleminen viiden metrin etäisyydeltä on eläinrääkkäystä, ja sitten se hetken punkemisen jälkeen älyääkin että jumatsuka mähän osaan jee.

Mun oli ihan pakko kirjoittaa ranskalaisin viivoin heti valmennuksen jälkeen ne pääpointit. Saatiin todella paljon uusia vinkkejä ja näkökulmaa tuohon kokoamisen ikuisuusongelmaan ja oikeasti tunsin allani kehityksen sen yhden tunnin aikana.
Aloitettiin takaosakäännöksillä kuten ne ohjelmassa tulee ja pahimmaksi ongelmaksi muodostui selkeästi Arbaleesian hätäisyys. Se ei millään malta odottaa, jolloin se ei käänny tarpeeksi, ei taivu ja ruuvaa takaset. Työstettiin näitä oikeasti ikuisuudelta tuntuva aika, eikä siltikään päästy ihan sinne minne haluttiin. Pikkuhiljaa.. Arbaleesian käynti oli kuitenkin positiivisena yllätyksenä todella laadukasta, vaikka itse liikkee siinä eivät niin :D

  • Ulkopohje ei yksinään käännä takaria, se lähinnä estää takasia karkaamasta/astumasta ristiin. Sisäpohje ylläpitää poljentaa ja on oikeasti kiinni hevosessa koko ajan taivutuksen aikaan saamiseksi.
  • Sisäistuinluu ja -ohja kääntää
  • Takarista poistuessaan ei saa suoristaa hevosta saman tien, vaan pitää taivutus vielä muutama askel. Silloin heppa ei asennoidu vikan askeleen aikan siihen, että huh ihan just ohi äkkiä pois tästä. Kuten pirutista, myös takarista kuuluu ratsastaa hallitusti ulos.
Aloitettiin tästä laukalla pääty-ympyrällä ensin hakien sitä kokoamista. Oikea kierros oli tuttuun tapaan hankalempi ja siihen sainkin pienen ahaa-elämyksen. Mä oon niin tottunut ajattelemaan sitä vasen lapa mukaan vasen lapa mukaan, että olen helposti unohtanut sen vastakkaisen oikean puolen kokonaan. Voinhan mä hinkuttaa ulkopohkeella ja -ohjalla, mutta samalla mun täytyy muistaa myös sisäpohje! Ja oikeasti kääntää myös keskivartalolla! Joo hevosen lavat mukaan, mutta myös oma napa menosuuntaan. Ei se käänny sillä, että istun pelkästään sisäistuinluulla ja jumputan ulkopohjetta. Molemmat pakarat penkkiin kiinni ja keskivartalosta se kääntyminen. Sisäpohkeen ympäri sitten se taivutus. Tällöin hevonen on taipunut, mutta suorin lavoin, jolloin kokoaminen tuntuu lastenleikiltä. Niin yksinkertainen asia, jolla sain heti koko Arbaleesian kropan mukaan laukkaan ja samalla liikkeen laadun paremmaksi. Varsinkin voltilla tuo "rehellinen" kääntäminen sai aikaan todella ison eron.
Lisäksi mentiin suoraan takarista laukannostoa, josta suoraan voltille. Siis oikeasti heti, ei yhtäkään askelta takarin ja noston välillä, eikä yhtäkään käännökseen. Kaikki tapahtuu sen yhden askeleen aikana. Esim. oikealle takari, siitä oikea laukka, voltti kootussa laukassa, käyntiin, pari askelta ja uusiksi. Tällä tavoin harjoitellaan myös piruettilaukkaa, kun hevonen ottaa piruettimaisen askeleen ponnistaessaan siitä takarista ylös. Me tehtiin sitä yksi askel, piruetissa sitten vähän enemmän ja putkeen. Alla ei ehkä imartelevin kuva, mutta siitä näkee kuinka paino on nostossa todellakin takaosalla. Todella hyvä tehtävä jos haluaa hakea laukkaan voimaa ja kokoamista.
Keskilaukasta sen verran, että siinähän ainakin Arbaleesian luontainen vinous tulee helposti esille. Arbaleesia menee helposti takaosa vähän sisällä, jolloin liike ei lähde ihan suoraan takasista ja keskilaukka ei ole yhtä näyttävää. Kun muistan pitää pienen asetuksen sisälle, sujuu itse keskilaukan lisäksi kokoaminenkin helpommin kun on ollaan vähän avomaisessa fiiliksessä.
Ravi oli tällä kertaa jopa parempaa kuin laukka, yleensä se on todellakin toisin päin. Laukka kaipasi vielä vähän terävyyttä, mutta ravissa saatiin pyöreyttä, terävyyttä, etujalan ojennusta ja takajalat kaikki samassa paketissa! Harmittaa vähän ettei ole videota, mutta kuvistakin näkee, kuinka rouva oikeasti kokoaa itseään menettämättä liikettä. Liike tuntui selkään upealta, vaikka vieläkin on paljon työtä edessä.
Ravissa pätivät samat vinkit kuin laukassa. Arbaleesia ei ihan vielä osaa mennä sellaista kisakoottuaravia (eikä sen puolen laukkaa), mutta sillä että saan sen lavat suoraksi on todella iso merkitys. Eli mitä jo aiemmin mainitsin:

  • Sisäpohje kiinni ympäri (tää oli itselleni oikeasti tosi suuri oivallus, sen pohkeen pitää oikeasti halata sitä hevosta, ei vain olla nätisti vierellä) 
  • Molemmat istuinluut kiinni penkissä käännöksissä
  • Napa menosuuntaan jämäkällä keskivartalolla, kyynärpäät vartalon vierellä kuuluu pakettiin
  • Aktiivinen ulkopohje, mutta se ei yksinään tee yhtikäs mitään muuta kuin saa hevosen pakenemaan sitä kaatumalla sisälle
Nuo neljä asiaa tuottaa todella ison eron siihen miltä se liike näyttää. Tälleen kärjistetysti kuulemma Marko Björsin sanoin: se on (melkein) ihan sama miten se saavutetaan, kunhan se näyttää oikealta. Tuomareita ei kiinnosta ratsastitko piruetin ulkopohkeella vai sisäohjalla, jos se näyttää siltä mitä pitää ja on korrekti.
Lisää tälläisiä ratsastuskertoja kiitos. Musta tuntuu että mun koko ratsastus meni yhden tunnin aikana kymmenen askelta eteenpäin! Kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että me opittiin molemmat paljonpaljon uutta, eikä kertaakaan turhauttanut tai tehnyt mieli luovuttaa. Arbaleesia oli todella innokkaan ja tyytyväisen tuntuinen ja itsellänikin vilahti hymy pari kertaa.

14. syyskuuta 2016

Destination estekisat

Meillä tapahtuu nyt niin paljon, että joudun julkaisemaan postauksia vähän myöhässä (sori). Hockus tosiaan ohjasajoi Arbaleesian viime perjantaina ja vähän juteltiin, että menisin tunnillekin joku päivä pitkästä aikaa. Sain paljon hyviä vinkkejä ohjasajon lomassa, muun muassa meille hankaliin takaosakäännöksiin.
Arbaleesialla kun on tapana seinää vasten hätiköidä käännöksen läpi ja ruuvata takajalat. Keskellä kenttää tätä ongelmaa ei ole, eikä varsinkaan jos ratsastetaan sokeripalan ympäri, josta on ollut meille suurta apua. Sain neuvoksi tehdä uralla ihan vaikka 1/4 käännöksiä ja laittaa puomi uran sisäpuolelle niin, että mulla on este mihin on pakko lopettaa. Lyhyet käännökset, jotta Arbaleesia kokoaa oikeasti joka askeleella. Takaosakäännöksen kokoaminen kun tulee siitä, että olet periaatteessa koko ajan valmis ratsastamaan ulos siitä. Samalla tavalla sitten pirueteissa.
Sama mikä ohjasajosta tuli selkeästi ilmi, on se kuinka rouva tarvitsee vielä paljon voimaa takapäähänsä. Sitä harjoittelinkin kavalettien muodossa. Laitoin ihan simppelisti yhden kolmen askeleen sarjan, josta ympyrällä ristikolle, vaihto ja kentän ympäri spessuna kapealle lankulle. Hain pyöreää hyppyä, tasaista etenemistä ja sitä että Arbaleesia odottaa minua. Se ei saanut juosta, ei hätiköidä, eikä muuttaa tahtia ennen estettä.
Ratsastus olikin erittäin onnistunut. Sarjaväli oli mututuntumalla ensin vähän lyhyt, joka näkyy videoltakin kuinka askel ei ihan sopinut parilla ensimmäisellä pätkällä. Sen muutettuani sujui kaikki todella vaivatta. Arbaleesia laukkasi rauhassa, lähti eteen kun pyysin ja odotti kun pyysin. Sain ratsastettua todella pehmeällä kädellä, kun yleensä esteillä joudun ottamaan välillä ronskimpia pidätteitä. Ollaan selkeästi saatu enemmän rutiinia hommaan! Vaikka Arbaleesia vähän epäröikin tuota lankkua ekalla ylityksellä kuten videoltakin näkyy, rohkeasti se kuitenkin sen ylitti :D

Ollaan jopa niinkin rohkeita, että suunnitteilla olisi viikon päästä estekisat Hästbackalla!

12. syyskuuta 2016

Kokemuksia Hööksin saappaista: never again

Mulla on (oli) kahdet Hööksin saappaat. Tosin nykyiset Arezzot mitä olen kisoissa käyttänyt ovat kyllä sen verran lötköä nahkaa, että en tiedä mitä ajattelin niitä ostaessani. Ostin ne hätävarana kun Soubiraceista hajosi vetoketju ja Hööksin saappaat olivat ainoat lestiltään sopivat. Nyt 1,5v satunnaisen käytön jälkeen Arezzojen vetoketju vetelee ihan viimeisiään... Huoh. Soubiracini ovat muuten kestäneet yhdellä vetoketjun vaihdolla jo 6 vuotta ja nahka kiiltää vieläkin uutuuttaan.

Olen jo vuoden verran kuolannut kotitreeneihin noita Hööksin Veiga saappaita. Niissä on ihana konjakinruskea väri ja nuo koko varren mittaiset narut <3 Nyt siellä sitten oli -15% kengistä niin vihdoinkin ostin ne, loppuhinnaksi tuli 254e eli ei todellakaan paha. Amazona Suecan vastaavat (mistä tuo Veiga on kopio) ovat sen päälle 700e. Pääsin kuitenkin harmikseni todentamaan, kuinka halvalla ei vaan voi saada hyvää. Kahden kokeilukerran jälkeen petyin karvaasti.
Nuo Veigat ovat todella mukavat jalassa. Narujen ansiosta varren saa tismalleen sopivaksi. Tosin pohkeen "kaari" on vähän turhan muotoiltu, itselläni jäi tyhjää tilaa sinne vaikka pohkeeni ovatkin melko lihaksikkaat :D Nuo olivat myös ensimmäiset saappaat jotka olivat itselleni tarpeeksi pitkät! Samoin tuo "koulukaari" saappaan ulkoreunalla oli todella mukava plussa. Lähdin liikenteeseen siis todella positiivisin ajatuksin; upeat saappaat jotka istuivat jalkaanikin.

Ensimmäisellä käyttökerralla olin taivaassa. Jalka pysyi todella hyvin paikallaan ja pohje pääsi hyvin hevosen ympäri. Kantapää ei lähtenyt kaivamaan, eikä jalka ajautunut taakse kun saappat antoivat tukea. Ratsastus tuntui ihan erilaiselta ja sain jalat oikeasti pitkiksi. Olin todella innoissani jo kirjoittamassa ylistystä tänne. Onneksi mulla ei ollut siihen aikaa.
Tokalla käyttökerralla, kun sain äidinkin kuvaamaan romahdin pilvilinnoistani alas. Hankalan ratsastuksen jäljiltä fiilis ei muutenkaan ollut mikään paras ja kun otin saappaat jalasta pois huomasin, ettei sisävarsi ole enää konjakin värinen. Luulin ensin satulasta lähteneen väriä, joten putsasin saappaat ja ihmettelin kun mitään ei tapahtunut. Nenä saappaanvarressa kiinni tiirailin sitten, että kappas saappaistahan se väri on lähtenyt. KAHDEN KÄYTTÖKERRAN JÄLKEEN. Voitte kuvitella ärsytykseni. Mä odotin näiltä niin paljon! Siis ihan oikeasti, kaksi ratsastuskertaa ja sisävarsi oli ihan läikikäs ja naarmuilla. Meillä on vielä todella pehmeä satula, joten en voi ymmärtää miten ne ovat niin voineet kulua.
Mä olen oikeasti niin vihainen. Nää on ulkonäöltään niin upeat ja sitten ne on ihan sekundaa! En tiedä olivatko nuo jotkut maanantaikappaleet, sillä jouduin tekemään ennen käyttöönottoakin reklaamation, kun niissä oli häiritsevä naarmu jalkaterässä (onneksi sisäpuolella). Tästä sainkin liikkeessä hyvityksen. Ajoin sitten kahden päivän jälkeen pettyneenä takaisin Hööksiin reklamoimaan saappaista, että onko tää nyt ihan normaalia. ARGH! Olen nyt kaksi kertaa pettynyt Hööksin saappaiden laatuun, joten kai se on pakko investoida se 500e kunnon saappaisiin.

Tarinan opetus: älä osta Hööksistä saappaita. Älä vaikka ne ovatkin nätiti ja halvat.

9. syyskuuta 2016

Ei me olla täydellisiä

Meiän kyyti on nyt kyllä sellaista vuoristorataa, että huhhuh! Viime viikon lopulla sain todella kivan touchin Arbaleesiaan, ja nyt taas alkuviikon ratsastus oli katastrofi, jonka jälkeen se olikin taas hyvä. Odotan innolla sunnuntain valkkaa, että mikä päivä silloin osuu kohdalle.
Kuvat ovat nyt siltä alkuviikon katastrofilta. Laitankin tänne nyt ihan rehellisesti kuvia niistä huonoista, että hyvistä pätkistä. Kaikista kuvista kyllä paistaa läpi se, kuinka Arbaleesia ei vaan liikkunut koko kropan läpi. Hetken ajan se meni aina todella hyvin, ja sitten ihan yhtäkkiä se heittää selän alas ja lähtee juoksemaan. Mulla loppui oikeasti taidot kesken, kun mikään ei toiminut. Yritin pitää ihan hiljaa käden, istua kunnolla, ratsastaa pohkeella eteen, vaikka mitä. Parhaista yrityksistäni huolimatta sain reaktioksi ilman syytä suu auki selättömänä juoksevan "kouluratsun". Aina ei voi onnistua, ei edes vaikka kuinka yrittää.
Siis vau mikä takaosan työskentely! Ai kamala...
Tarkoituksena oli harjoitella ensi viikon joukkuealuemestaruuksiin. Mennään siellä se vaikein ohjelma, eli lasten henkilökohtainen. Vähän jänskättää, mutta eiköhän se hyvin mene jos Arbaleesia haluisi päivän ajan leikkiä ruunaa. Arbaleesia nimittäin ohjasajetaan Hockuksen toimesta tänään, sunnuntaina ja tiistaina on valmennukset ja perjantaina valmentaja ratsastaa. Lähtökohta kisoihin pitäisi siis olla hyvä! 
Kuten mainitsin, väläytteli Arbaleesia välillä niitä hienoja moovsejaan, mitä kisoissakin haluan sitten nähdä. Pari avoa oli oikeasti kivasti ylämäkeen ja lavat liikkui. Valitettavasti suurin osa ratsastuksesta meni kuitenkin ihmetellen, että mitä ihmettä tää hevonen tekee ja miksi se reagoi pyyntöihini ihan päinvastoin miten pitäisi. Samat asiat mitä ollaan tehty vuosia, ovat yhtäkkiä rouvan mielestä aivan liikaa pyydetty.
Aina välillä tulee näitä grande katastrofeja. Ratsastuskertoja, jolloin mikään ei yksinkertaisesti onnistu. Kertoja, jolloin Arbaleesia ei suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön ja muistuttaa olevansa Tamma. Tällöin pitää vain olla kärsivällinen, yrittää parhaansa ja lopulta todeta että ehkä huomenna sitten paremmin.
Yleensä tälläisten kertojen jälkeen mua ärsyttää aivan törkeesti. Mietin pääni puhki mitä oisin voinut tehdä toisin ja miksi hevonen oli noin yhteistyökyvytön. En koskaan ole päässyt selkeään lopputulokseen, sillä yleensä seuraavana päivänä samat asiat mitkä eilen olivat vain haave, ovatkin taas peruskauraa. Kuten vaikkapa rentous ja selän aktiivinen työskentely.
Ja kuten aina, niin kävi nytkin. Menin ratsastamaan heti seuraavan päivän aamuna oman mielenrauhani vuoksi (jos Arbaleesia on monta päivää putkeen kamala->kipuja?). Vaihdoin kuolaimen kolmipalaan ja eliminoin kaikki häiriötekijät. Puksuttelin maneesin keskiympyrällä hakien rentoa ja isoa ravia tasaisessa muodossa. Ja kappas, sainkin juuri sitä ja kaikki oli taas hyvin. Ainakin sen päivän ajan.
Ei meistä kukaan ole täydellinen. Tälläistä tää elämä tammojen kanssa on. Välillä itkettää, välillä itkunaurattaa ja välillä ollaan jo suunilleen ilmottautumassa GP-kisoihin.

5. syyskuuta 2016

Kirppislöytöjä ja kehitystä

Hyvä kun juuri ehdin ihmetellä Arbaleesian yhtäkkistä herkkyyttä, ja sitten seuraavan päivänä se on taas se tuttu mukavuudenhaluinen jos nyt on pakko-tamma. Eipä ole tylsää ratsastaa kun meno on joka päivä ihan erilaista.
Arbaleesiahan tosiaan hierottiin viikon alussa. Molempien takajalkojen takana oli jumeja ja samoin lavoissa. Kaikki symmetrisesti, joka on hyvä merkki. Ei siis mitään pahaa, lähinnä hyvistä treeneistä johtuvaa. Hieronnan jälkeen Arbaleesia onkin liikkunut selkeällä erolla, mm. kadonneet lisäykset ovat tulleet takaisin kun kroppa taas pystyy siihen. Saatiin muuten viime kisoissa noottia, että runko saisi taipua paremmin ja saman huomasi hierojakin. Nyt sitten tehdään ahkerasti porkkanavenytyksiä ja hierotaan hevosta joka kolmas päivä.
Ratsastan nykyään aika samalla kaavalla itsenäisiä treenejä. Aloitan vastalaukalla, jonka jälkeen teen paljon siirtymisiä. Siinäpä se. Välillä pyhitän ratsastuskertoja sivuttaisliikkeille ja välillä taivuttelulle. Aina kuitenkin paljon siirtymisiä. Kuten Kootussa ravissa-blogin Noorakin juuri kirjoitti, on turha hinkata yhtä askellajia monta kierrosta ympäri kenttää, kun ne parhaimmat askeleet ovat ne pari ensimmäistä.
Yksi lemppariasioitani on tehdä suoraan keskiaskellajiin siirtymisiä. Vaikka käynnistä keskiraviin josta harjoitusravin kautta takaisin ja niin edelleen. Silloin saan Arbaleesian takaosan oikeasti työskentelemään sen parin askeleen ajan maksimilla ja näin ollen kehitettyä niitä takaosan lihaksia. Sen lisäksi, että tarkistan lähteekö hevonen eteen-ylös heti, niin pääsen myös katsomaan onko peräänanto täysin rehellinen ja liike läpi selän, kun näen pysyykö muoto läpi siirtymisien samana. Varsinkin kootessa on Arbaleesialla tapana vähän heilahtaa ylös edestä, jolloin mun täytyy muistaa pitää ulko-ohja jämäkkänä.
Lisäksi nämä lyhyet siirtymiset ovat hyviä, kun Arbaleesian keskiaskellajit tuuppaa alkamaan todella voimalla, mutta sitten hiipua kolmen askeleen jälkeen. Hiljalleen kun ahkerien siirtymisten myötä kokoamiskyky ja voima kasvaa, niin helpottuu myös keskiaskellajien ylläpito linjan loppuun saakka.
Perjantaina treenasin siis näitä asioita ja voi vitsit kun sieltä tuli pari mageeta keskilaukkaa. Arbaleesian on ollut todella vaikea lähteä oikeasti eteen-ylös ja oli kiva nähdä edistyksemme tämän suhteen.
Lauantaina parin rankan treenipäivän kevennykseksi mentiin eka lyhyt kävelymaasto, jonka jälkeen menin ilman satulaa maneesissa pari kierrosta. Arbaleesia oli ihan super edestä ja kaikin puolin todella mukava! Menin pitkästä aikaa paksulla kolmipalalla ja ihan ilman turpista yms. Se oli niin ihanan tasainen ja tuntuma oli todella pehmeä. En tiedä vaikuttiko tuo ilman satulaa meneminen (sainko istunnalla paremmin vaikutettua), mutta tuollainen keveys ja tasaisuus kun saataisiin joka päivä aikaiseksi niin hyvää tulee!
Kuvissa näkyy muuten tuo karvahuopa mikä ostettiin tallilla järjestetyltä kirpparilta. Siinä on siis itse huovan alla karva selkärangantilalla. Se on ehkä iiiihan vähän pieni tuohon meidän 18" satulaan, mutta ei häiritsevästi. Ehkä mä oon vaan tottunut kun kaikki huovat on nykyään ihan jättikokosia. Ostin tuon siis koska ajattelin sen olevan Arbaleesialle mukava nyt kun se on klipattu, mehän vedetään vuohisesta turpaan kaikki karvat pois. Ostettiin myös ihana ohut timanttiotsapanta kolmella eurolla, mutta se ei kankisuitsiin sopinut niin pitää testata sitä toisiin.