13. joulukuuta 2017

Seuramestaruudet 2017

Mun tekee hirveesti mieli tervehtiä teitä näin pitkän ajan jälkeen, joten tähän alkuun: moikka!

Osa teistä varmaan muistaa, kun pari vuotta sitten päätin lopettaa aktiivisen kisaamisen. Yhdet kisat ollaan kuitenkin joka vuosi menty, nimittäin seuramestaruudet. Tää on meille jotenkin niin semmonen perinne, että tänäkin vuonna oli pakko mennä, vaikka olin ratsastanut kuukauden sisään kolme kertaa ja itse kisoihin ehdin treenata torstain ja perjantain.
Miksi sitten olen mennyt näin harvoin? Kesän vietin vielä hevostellen Kirkkonummella, mutta nyt opintojen taas jatkuessa olen muuttanut päämajani takaisin Helsinkiin. Lähes koko syksy on mennyt asuntoani remontoidessa: kevään keittiörempan viimeistelyä, kylppärin pintojen uusiminen, seinäpintojen maalaaminen ja nyt lattioiden vaihto. Sitten alkaa vihdoin olla sisustamista vaille valmista! Tekemistä on siis riittänyt ja välillä epätoivon hetkinä olen toivonut, että neliöitä olisi vähän vähemmän ja aikaa tuplasti enemmän.
Tähän remontti- ja opiskelusoppaan kun lisätään vielä se, että olen viettänyt aikaa Ruotsissa noin viikonlopun kuussa, niin eipä sitä aikaa hirveästi mihinkään muuhun jää. Olen aina mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt tulemaan loppuviikoksi Kirkkonummelle heppailemaan, mutta hieman heikosti on noita mahdollisuuksia ollut. Onneksi nyt kun opinnot ovat kandityötä vaille valmiit, niin ehkä ensi vuonna pääsisi moikkailemaan heppaakin hieman useammin.

Arbaleesia kuitenkin nauttii elämästä. Sitä ratsastaa yksi kiva tyttö tallilta ja rouva on selkeästi tyytyväinen tähän hieman leppoisampaan elämäntahtiin. Se on eläkechillailunsa ansainnut.
Itse kisoihin! Sain tosiaan viimeisenä ilmottautumispäivänä päätettyä, että why not, ei meillä mitään menetettävää ole. Torstai-iltana tuntia ennen tallin sulkemista kävelin maneesiin hienoisen paniikin saattelemana. Treenistämme huokui kokemattomuus, puolittain tekeminen yrityksestä huolimatta ja fiiliksenä oli sellainen yleinen avunhuuto. Perjantain treeni oli jo huomattavasti parempi. Arbaleesia oli selkeästi saanut taas kiinni siitä, mitä helppo A-tason liikkuminen tarkoittaa. Lauantaina valmentajani ratsasti ja kommenteina oli mm. täähän on ihana, mikä nallekarhu! Sunnuntaihin lähdettiin hyvin fiiliksin.
Sunnuntaina Wiknerille ajaessa mun aivot huusi koko matkan apua, mihin mä oon lähtenyt. Verkassa oli samaan aikaan astetta villimpi ori, mutta onneksi (entinen) kiimahirviö Arbaleesia ei ollut huomaavinaan. Musta tuntuu, että heppa oli sen verran keskittyneessä tilassa ettei se kamalasti ehtinyt ympäristöään huomioida, kun ei tuomarinpäätykään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen. 

Radalle mentäessä olin tyyni. Tavotteita oli kaksi: 1) älä unohda rataa, kuten viime vuonna 2) saa yli 60%. 
Rata tiivistettynä: hyvä seiskan alku kuten aina, multa loppui vähän kunto kesken, Arbaleesia vähän ennakoi laukkaan siirtymisiä kuten aina ja laukkaohjelmassa se karkasi edestä avuilta pari kertaa, kun mun piti lyhentää ohjia. Ei mitään katastrofaalista eikä mitään wow, vaan hyvin tyypillistä Arbaleesiaa. Tosin ne asiat mitkä tyypillisesti ovat olleet meille vaikeita ja vitosella alkavia, kuten keskilaukkaympyrät, olivat nyt 6,5. 
Koko paperi oli 6-7 ja prosentteja tuli 63 ja rapiat. Kommentteja tuli hieman levottomasta suusta (raspaus oli kisojen jälkeisenä päivänä ja syy tälle levottomalle suulle löytyi).  Mulle jäi lopulta vähän epäselväksi meidän sijoitus, mutta taidettiin hävitä puolella alapisteellä kolmannelle. En voi muuta kuin olla tyytyväinen! On tuo vaan niin superheppa, joka suorittaa ratsastajan puutteista huolimatta Helppo A-luokan vanhan konkaruuden voimalla. 
Ottaen huomioon meidän treenin määrän, ei mulla ole mitään valitettavaa meidän suorituksesta. Kyllähän siitä radasta huokui hieman sellainen rutiinin puute, mutta ehkä ensimmäistä kertaa koskaan taputin oikeasti tyytyväisenä hevosta radan jälkeen, ilman yhtäkään negatiivista ajatusta radasta. Super!