23. toukokuuta 2017

Cityraveja Helsingissä ja kavaletteja Kirkkonummella

Oliko joku muukin viikonloppuna Hevoset Kaivarissa-tapahtumassa? Mä olin ja oli kyllä ihan huippu! Todella hyvin järjestetty tapahtuma ja siis ne ravit! Kun lisäsi jännitykseen huiman 2e vedonlyöntipanoksen niin oli kyllä tunnelma huipussaan ja kannustushuudot raikuu vieläkin korvissa. Vaikka hävittiinkin raveissa, niin tienattiin rahat sitten esteGP:ssä takaisin Ehnroothin ylivoimaisella voitolla. Kyllähän tuolla pieni innostus iski lähteä kesällä Turkuun turnajaisia katsomaan ja Vermoon Kuninkuusraveihin ;) Sitten tietysti Hangon Sea Horse Week ja kappas kesä onkin täynnä heppatapahtumia, vaikka innostuksen piti olla laantumassa.
Noh siitä sen verran ja sitten muihin kuulumisiin. Arbaleesiahan kärsii tällä hetkellä loukkaantumisesta takapään lihaksistossa, eikä siis liiku ihan niin hyvin kuin pitäisi. Tämän lähinnä huomaa siinä, että ravissa takajalat ei tahdo tulla kunnolla alle. Se kyllä liikkuu puhtaasti, mutta kokoaminen ei selkeästi ole mukavaa, joten ollaan todellakin otettu rennosti. Paljon maastokävelyä, pitkin ohjin ravailua eteen-alas ja hevosen määrämällä tahdilla.
Ennen tätä ehdittiin kuitenkin mennä pitkästä aikaa kavaletteja, josta postauksen kuvatkin ovat. Arbaleesia hyppäsi todella kivasti ja pidinkin ratsastuksen tämän johdosta lyhyenä. Turhaa ottaa toistoja, kun kaikki vaan sujuu. Askeleet osui kohdalleen, puomeja ei tippunut yhtäkään ja rouva veti vain kerran tempun pää pilviin ja menox.
Varsinkin ylemmälle punaiselle miniokserille Arbaleesia tuli todella kivasti. Väli oli edellisen ponin jäljiltä hieman lyhyt, eikä se viidellä mennyt mitenkään järkevästi, joten päätin ottaa haasteen ja mennä sen neljällä. Sain siis oikeasti ratsastaa eteen esteiden välissä ja Arbaleesia niin symppiksenä aina loikkasi tuon okserin yli superkeskittyneenä ja innoissaan. Yleensä Arbaleesia yrittäisi väkisten änkeä sinne sen viimeisen puolikkaan ennen estettä, mutta tällä kertaa se venytti oikein kauniisti vähän kauempaan.
Suhteutetut ovat aina olleet meille hankalia, kun askeleet ei vaan koskaan tahdo osua oikein (kouluratsastaja esteillä..). Tällä kertaa jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin joka kerta säätäämään tien kaarevuutta niin, että oli askelia sitten neljä tai viisi, niin paikka oli täydellinen! Eikä haitannut vaikka hyppy saattoi jäädä vinoksi, yli päästiin tyylillä ja hauskaa oli. Siinä oli semmosta ponimaista tekemisen meininkiä.
Loukkaantumisesta huolimatta meille kuuluu hyvää. Eipä tarvitse ottaa paineita siitä, että pitäisi tehdä jotain järkevää ratsastaessa, kun hevosen ehdoilla mentäessä ratsastus on maastoilua ja rentoa hölköttelyä. Olen aina ollut kilpailuhenkinen ihminen ja ratsastuskin on aina ollut mulle vähän sellaista suorittamista, treenattiin sitten kisoja varten tai ei. Pakko saada se ulkolapa mukaan, pakko harjoitella kokoamista jne. Hyvä oli sitä että menestyi. Olen nyt vihdoin päässyt tälläisestä ajattelutavasta eroon ja osaan oikeasti nauttia vaan siitä hevosen seurasta ja sen tuomasta ilosta. Kai minä olen vihdoin ymmärtänyt tämän harrastuksen pohjimmaisen ilon; itse hevosen.

17. toukokuuta 2017

Ratsastus on elämäntapa - josta voi myös luopua

Pitkä aika on taas kulunut viime postauksesta ja bannerikin tarvitsee kipeästi päivitystä tämän viikon aikana.
Sain parisen viikkoa sitten iskän mukaan tallille kuvaamaan parit ratsastukset. On etenkin nyt kiva saada todistusaineistoa ratsastuksista, sillä menen niin harvakseltaan. Käyn kotona ja samalla ratsastamassa ehkä noin joka/toinen viikonloppu, tai miten nyt työt sallivat. Kun alunperin muutin Helsinkiin ja aloitin täällä työt ajattelin, että minulle iskisi aivan kamala apua-en-pääse-ratsastamaan-joka-päivä-ahdistus. Nyt kun elämää täällä on takana viiisen kuukautta, olen todennut ettei sitä ahdistusta ole tullut. Luulin ratsastuksen olevan elämäni, mutta täällä olen todennut, että ihme-ja-kumma, on olemassa myös muunlaista elämää.
Oon harrastanut ratsastusta intensiivisesti oman hevosen kanssa teini-iästä saakka. Aina koulun jälkeen tallille ja siellä vietettiinkin sitten loppuilta. Lukiossa alettiin sitten kisaamaan ihan kunnolla, ja valmennuksissa käytiin pari kertaa viikossa. Kun tälläistä on takana koko nuoruus, on siitä tullut elämäntapa. Luulisi, että siitä irrottautuminen olisi ollut hankalaa, mutta yllättäen tämä onkin sujunut paljon helpommin kuin mitä kuvittelin.
Se on jotenkin jännä, miten sitä kuvittelee tarvitsevansa jotain niin paljon, että elämä ilman sitä kuulostaa painajaiselta. Minulle tämä on pitkään ollut kouluratsastus ja etenkin siinä kisaaminen. Syksyn jälkeen totesin, että kilpailemisen intokausi on nyt ohi ja on aika jättää se vähemmälle. Nyt keväällä olen todennut, että miksi mä viettäisin ne harvat ratsastuskertani nuttura takaraivoa puristaen, kun voisin lähteä maastoon laukkaaman täysiä pellonreunaa. Varsinkin kun mulla on se huono puoli, että kuvittelen kaikkien nappien olevan ennallaan ja toimivan ensimmäisellä yrityksellä, vaikka taukoa on takana sen verran, että ne avut jotka niitä nappeja painaisivat ovat jo vähän unohtuneet. Ja kun yhdistää mukavuudenhaluisen ja tempperamenttisen tamman täydellisyydentaivottelijan kanssa, ei koulutreeneihin lähdetä edes 70% tyytyväisyystakuulla. Haluan nauttia hevosen seurasta ja ottaa rennosti, haluan hymyillä. En hinkata sitä volttia kymmenen kertaa, ennen kuin rouva suostuu ottamaan ulkolapansa mukaan liikkeeseen.
Lyhyesti tiivistäen: olen kevään aikana todennut, että musta on tulossa puskailija. Ajatuskin olisi kauhistuttanut vuosi sitten ja vieläkin vähän jännittää että apua oikeastikko, neiti perfektionisti puskailija?!
Ehkä suurin muutos on se, että Arbaleesia on mulle enemmän kuin koskaan harrastuskaveri ja terapiankorvike. Ei urheiluväline. Mä lähden nykyään tallille vain ja ainoastaan nauttimaan ja tekemään sitä, mitä just sinä päivänä huvittaa. Onneksi mulla on siihen vapaus ja mahdollisuus ♥