29. helmikuuta 2016

Ihmeitä ja ilopukkeja

Ihme on tapahtunut!! Mä osaan istua estesatulassa!

Mentiin tosiaan sunnuntaina pitkästä aikaa taas puomeja/kavaletteja. Hyvin yksinkertaista tehtävää, toisella pitkällä sivulla kymmenen puomia peräkkäin, ja toisella yksi kavaletti. Arbaleesia on niinkin tylsä, että se ylittää puomit kuin normaalisti ravaisi. Joten vaikeutin vähän hommaa niin, että tultiin mummoravissa sisään ja ensimmäisen puomin päällä pyysin askelta venymään. Arbaleesian aivonystyrät sai vähän tehtävää, kun yhtäkkiä pitikin venyttää ja nostaa askelta ylöseteen.
Onko se sitten sen ansiosta, että olen käynyt salilla 4x/vko kuukauden ajan, sillä mulla ei ollut mitään ongelmia istua alas harjotusravissa! Kädet pysyi paikoillaan, kroppa pysyi paikoillaan, eikä jalatkaan heilunu, halleluja! Ehkä mä sittenkin selviän hengissä kun Nele tulee uudestaan kahden viikon päästä.
Laukassa muunnettiin puomirivistö pariksi puomikasaksi. Arbaleesia on niin mahdoton laukkapuomien kanssa, joten laitoin puomit kolmen pyramideiksi. Tällöin Arbaleesia ajattelee niitä enemmän esteenä, ja keskittyy siihen, ettei niiden päälle voi vaan laukata. Lisähaasteena oli tosiaan toisen pitkän sivun kavaletti, jossa oli hui kauhistus lankku. Ei Arbaleesia siitä oikeastaan mitään välittänyt, vaikka olikin vähän vastahakoinen hyppäämään tarvittaessa kauempaa. Tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen, sillä Arbaleesia on aina ollut vähän sellainen juuresta hyppääjä.
Takajalkojen tekniikka hallussa 35cm esteilläkin! Molempien ilmeet kyllä jotain ihan kamalaa.. :D
Puomikasoille Arbaleesia oli ensin ihan menossa, kunnes se älysi että ei hetkonen tila loppuu kesken. Lopulta pienen säädön jälkeen se ylitti ne todella mallikkaasti, ihan kuin ravipuomitkin. Selkeästi tullut vähän rutiinia näiden puomien kanssa, sillä koko tunti oli todella sujuva.
Tänään käytiin pellolla pitkästä aikaa ja annoin Arbaleesian vaan mennä eteen. Jalat nousi kuin GP-hevosella, tosin peräänannosta ei ollut edes mielikuvaa. Ja kuvitelkaa hei, ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Arbaleesia pukitti!! Se oli niin söpö kun se hetken pohti että viittikö se nyt riehua vai ei, ja lopulta laukassa se veti yhden pienen ilopukin :D

22. helmikuuta 2016

Piffaamaan sokeripalan voimalla

Siitä onkin jonkin aikaa kun olen saanut ratsastuksesta kuvia. 

Tiedättekö kun kuuluisasti aina kun saa pitkästä aikaa kuvaajan niin ratsastus menee aivan surkeasti. Sitten kun kukaan ei ole edes katsomassa menee hevonen vaikka mitä vaikeiden luokkien kiemuroita. No, meillä ei ollut tästä tietoakaan! Tähdet oli vissiin oikeasssa asennossa, koska Arbaleesia oli torstaina todella miellyttävä ratsastaa (vaikka kuvaaja seisoi keskellä kenttää).
Torstai oli toinen kerta kun ratsastin gramaaneilla. Arbaleesia ymmärsi alaspäin pyytävän avun nyt vielä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, ja saatiin kaikki gramaanien hyödyt irti. Ei täytynyt lähettää kirjallista hakemusta kolmena kappaleena, sillä kaikki vaan sujui.
Pääpaino ei kuitenkaan ollut tällä kertaa teknisessä suorittamisessa, vaan hyvässä perustyöskentelyssä. Arbaleesia tulee ihan ensityöksi saada vasemmalta puolelta suoremmaksi, ja sitä teen vastataivutuksien myötä. Etuosan ja peräänannon tulee olla pyöreä, turpa kuitenkin luotilinjalla. Nyt ei haeta sitä korkeaa koottua muotoa, vaan ennen kaikkea aktiivista selkän ja takaosan työskentelyä. Arbaleesian rakenteella tämä onnistuu luontaisesti hieman matalemassa muodossa. Gramaanien avulla Arbaleesia otti vielä ihan uudella tapaa selkäänsä käyttöön käynnissä, ja ravissakin oli joustoa enemmän kuin yleensä.
Kyllä me vähän teknisyyttäkin harjoiteltiin siirtymisten, pohkeenväistöjen ja sulkujen muodossa. Pohkeenväistöjä mentiin kolmen-neljän askeleen siksakkia takaosa johtaen. Tämä sen vuoksi, että Arbaleesia ottaisi takaosan paremmin mukaan laukanvaihtoharjoituksissa. Sulkua mentiin ajatuksella että eteenpäinpyrkimys säilyisi, mutta askelten tulee olla selkeästi sivulle vievät.
Ratsastin melko reippaassa temmossa, koska kuulemma normaalisti alan helposti himmailemaan. Tällä kertaa Arbaleesia sai oikeasti liikkua eteen, välillä tulla takaisin, ja sitten taas liikkua eteen. Juosta ei kuitenkaan saa, eikä tahti saa nopeutua, vaan tarkoituksena on ottaa pidempää ja pyöreämpää askelta.
Ollaan menty niin monta kertaa putkeen molemmille hankalaa asiaa, että koin tarpeelliksi ratsastaa ainakin kerran nyt niin, että molemmille jää sellainen täysin onnistunut fiilis. Etenkin laukkaa menin vain pääty-ympyrällä eteen matalassa muodossa. Tälläistä itseluottamuksen kohottamista on hyvä harrastaa säännöllisesti, sillä sekä ratsastaja että hevonen saa siitä huimasti uutta puhtia haasteisiin.
Arbaleesiasta on muuten tullut aivan kamala herkkuhirmu. Se on vissiin lellitelty ihan pilalle, koska jos ratsastuksen jälkeen avaa vetoketjun, pysähtyy se vaikka laukasta, kääntää pään kohti ratsastajaa ja lopulta tuijottaa syyllistävästi jos sieltä taskusta tulikin esiin kännykkä eikä sokeripala. Samoin joka ikinen kerta kun tulee edes rehulaarin lähettyviltä seisoo se solariumin alla korvat tötterössä höristen... Musta tuntuu että Arbaleesian voi tätä menoa opettaa vaikka piffaamaan pelkän sokeripalan avulla.

19. helmikuuta 2016

Mistä blogipostaus oikeasti koostuu?

Tiedättekö kun elokuvien erikoisefektikohtauksista tehdään usein VFX-breakdown, jossa näytetään kuinka ne erikoisefektit on siihen koostettu. No ette varmaan, mutta anyways. Ajattelin samalla tavalla riisua blogipostauksen, ja kertoa teille kuinka minä saan aikaiseksi lopullisen julkaisukelposen tuotoksen.

1. H O V I K U V A A J A

Kaikki lähtee siitä, kun saan jonkun sieluparan mukaani tallille. Tarvitsen siis jonkun pakkasen-, lumen-, jään-, sekä hevos- ja bloggaajakestävän henkilön joka uhrautuu viettämään elämästään tunnin kameranjatkeena. Usein se on äiti. Joskus joku pahaa-aavistamaton ystäväni.
Tällä kertaa maneesin katsomossa jäätyi Inka, joka omaa monien vuosien kokemuksen perässäni juoksemisesta sekä kameranjatkeena toimimisesta. Huomatkaa hieno nostalgiakuva Arbaleesiasta vuodelta 2012. 
2. T H E  S U P R E M E  M A R E  &  T H E  P O T A T O

Seuraava kohta koskee minua ja rouva kaikistamahtavinta. Meidän molempien tulisi näyttää mielellään yhdeksässä kuvassa hyvältä. Usein hovikuvaaja räpsii kuvia noin nelisensataa kappaletta, joista toivonmukaan noin 30-40 läpäisee ensimmäisen karsinnan, joista taas kymmenisen pääsee finaaliin.

Tämä ei ole helppoa, sillä perunasäkkinä selässä pomppiva, mielikuvissaan mopoa ajateleva, tai apinanlailla irvistelevä ratsastaja onnistuu aina möhlimään muuten hyvän kuvan. Rouva kaikistamahtavin taas suurella todennäköisyydellä vääntelehtii yläturpansa kanssa niin, että muuten hyvä kuva näyttää eläinrääkkäykseltä. Lopulta alistun kohtalooni ja totean, ettei kaikin puolin täydellistä kuvaa vaan voi saavuttaa. Kun tämä joskus harvoin tapahtuu, voitte olla varmoja että kuva päätyy bannerikseni.
Tämä ei päätynyt bannerikseni. Ylläri.
3. T A I A N O M A I N E N  T I E T O K O N E

Kun lopulta saan kuvamateriaalit kamerasta ulos, unohdan ensinnäkin laittaa kameran akun lataukseen. Sitten seuraavalla kerralla ihmetellään miten akku loppui kahden ensimmäisen kuvan jälkeen. Parhaimmassa tapauksessa akku on jäänyt lataamatta, ja muistikorttikin lukijaan kiinni.

Kuvamateriaalin latautuessa lightroomiin karsin pois heti ensimmäisenä ne kamalimmat kuvat. Tai oikeastaan ne ihan kaikista kamalimmat usein säästän, sen sijaan ne keskinkertaisen huonot joutuvat roskakorin hellään hoivaan.

Kun ensimmäisestä karsintakierroksesta selviytyneet, ja lopulta finaaliin karsiutuneet valioyksilöt ovat valittu, alkaa niiden armoton höykyttäminen. Itse asiassa tämä on pieni valhe, sillä usein muokkaan vain yhden kuvan ja kopioin sen asetukset loppuihin. Kaikista laiskimpana päivinä käytän jotain valmiiksi luomistani asetuscomboistani. Joskus harvoin vien erityisen hankalan kuvan photoshopiin asti.
Tästä näkyy hyvin prosessini. Kopioin edellisen kuvan asetukset, muokkaan niitä ehkä hieman ja rajaan kuvan. Oikealle näkyy kaikki käytetyt asetukset kamerasta lähtien.
4. B L O G I T E K S T I

Viimeisenä, tai joskus jo kuvien latautumisen aikana avaan bloggerin. Tuijotan ensin tyhjää valkoista sivua hetken inspiraation toiveessa, kunnes totean etten kuitenkaan tule voittamaan mitään Pulitzeria ja ryhdyn hommiin.

Itse tekstin suoltaminen ulos ei kestä kovin kauan aikaa. Tai sitten vaihtoehtoisesti se ei onnistu ollenkaan. Kun teksti on valmis, lataan kuvat flickriin, josta naurettavan monimutkaisen klikkausmaratonin jälkeen saan kuvat tänne bloggeriin. Tästä sitten alkaa se hauska osio.

Minulla on joku kumma pakkomielle lukea läpi tekstini ainakin kolme kertaa. Useimmiten tuo ei edes riitä. Usein kirjoitan postauksen edellisenä iltana, esikatselun läpi katson miltä se näyttää blogissa, luen sen läpi, korjaan mahdolliset kirjoitus- ja asiavirheet, ja jatkan muuta elämääni yhden illan ajan.

Seuraavana päivänä varmistan vielä ettei kirjoitusvirheitä vaan ole, luen tekstin vielä kolmannen tai sadannen kerran läpi varmistaakseni ettei se vaan kuulosta mitenkään tyhmältä. Googlaan vielä varmuuden vuoksi kirjoitetaanko se kuulosta vai kuullosta. Kun lopulta olen tyytyväinen postaukseen, painan julkaise-nappia. Mutta vain kello viiden ja seitsemän välillä. Call me obsessed.

5. T H E  A F T E R M A T H

Ei kai toi nyt ihan tyhmältä kuullosta? Ei kun ainiin se oli kuulosta. Onks toi kuva nyt ihan julkasukelponen, äh poistan sen, siinä on hepan niska vähän huonommassa asennossa ja toi toinen on ihan samanlainen. Apua jo kakskyt ihmistä on nähny sen, en mä nyt enään voi muokata sitä. Oiskohan pitäny huomioida lukijoita enemmän, eihän tohon postaukseen nyt mitään voi kommentoida. Äh pakko julkasta äkkiä joku parempi postaus, ettei uudet selailijat luule että tällästä se on aina.

S T A T S  J A  L O P P U S A N A T

Tätä postausta kirjoitin tunnin, ja seuraavana päivänä viimeistelin ulkomuotoa 30min. Itse asiassa koko prosessi kesti kuukauden, koska unohdin postauksen luonnoksiin roikkumaan. Kuvia tuli esimerkkipäivänä 419 kappaletta, joista jopa 65 selvisi toiselle kierrokselle. Kuvia muokkasin 40min. Flickriin latasin 29 kuvaa, joista 15 tulee päätymään varsinaiseen blogipostaukseen.

Eihän se aina näin vakavaa ole, mutta bloggaajana haluan tietysti ylläpitää tietyn laatutason bloggissani, ja se vaatii pari pakkomiellettä ja turhaa tottumusta ;)

16. helmikuuta 2016

Pieni pelästyminen

Mitä mulle kuuluu? Se on kysymys, jonka vastaus on hyvin pitkä.

Olen nyt viikon verran yrittänyt kirjoittaa postausta tästä. Kirjoitan tekstin valmiiksi, luen sen läpi, poistan sen, ja sama alusta. En vaan saa suollettua ulos sellaista tekstin pätkää, joka edes jotenkin tavottaisi standardini. Saatte nyt siis puolet alkuperäisestä postauksesta; ne tutut ja turvalliset heppakuulumiset.

Arbaleesialle kuuluu hyvää. Saatiin viime valmennuksessa hyvä pohja tulevaan, hyviä neuvoja laukanvaihtoihin, ja lopulta helpompaan suuntaan puhdas vaihtokin. Eihän ne yhtä vaivattomia ole kuin Nelen kanssa (joka muuten tulee kuukauden päästä uudestaan Suomeen!), mutta hiljalleen me molemmat näytetään ymmärryksen merkkejä. Se on jo suuri askel eteenpäin, että saan sen aina vaihtamaan kun pyydän. Nyt ollaan todettu parhaaksi tavaksi mennä HeA:1 ohjelman tapaan täyskaarto, josta sulkua uralle ja vaihto siirryttäessä puoliympyrälle.

Ihan helppoa ei ole kuitenkaan ollut. Eilen Arbaleesia kompastui aika pahasti laukatessa, ja pienen pelästyksen myötä jätettiin siltä erää treenit siihen ja varmuuden vuoksi kylmäsin jalkoja pitkään. Päätettiin samalla jättää kanget pois vaihtotreeneistä, sillä Arbaleesia selkeästi vähän ahdistuu niistä ja keskittyy kaikkeen muuhun kuin itse työskentelyyn. Vaihtotreeneissä käytetään sen sijaan valmentajan suosituksesta gramaneeja. Niitähän ei ole koskaan käytetty Arbaleesialla, mutta tänään aamutreeneissä rouva oli oikein rento ja hieno! Olen itse aina ollut melko kriittinen apuohjien suhteen, sillä ne tuntuu vähän huijaukselta ja siltä että etsitään oikotietä onneen. Mutta oikein käytettynä ne ovat kyllä oiva kuuriluontoinen apu, jatkuvaan käyttöön en kuitenkaan ottaisi niitä.

Mentiin sunnuntaina myös kavaletteja pitkästä aikaa. Estesatulalla mulla on ollut ongelmana pohkeiden läpisaanti, joten päätin pitää supertreenin sen suhteen. Maneesin keskelle pieni pysty, ja molempiin päätyihin pienet kavaletit kulmia kohden niin että ne muodostivat Y-muotoisen muodostelman molempiin suuntiin. Siitä sitten loivaa kiemurauraa. Ensimmäinen este kulmasta kohden keskellä olevaa pystyä kaksi laukkaa, pystyn päällä vaihto, voltti ja uudelleen pystyn ylitys, josta neljä laukkaa loivassa kaaressa kohti toista kulmaa, jonka esteen päällä taas vaihto. Eli K.N. ohjelman tietävät, on tie tuttu HIE tai MIB, lisänä vain I:n kohdalla voltti uraa päin.

Tehtävä meni todella hyvin, varsinkin ravissa. Laukassa sain manata hoou joka toinen sekunti, mutta siinäkin parin ylilyönnin jälkeen Arbaleesia rauhoittui. Kuten veikkasinkin, tuli pohkeilleni paljon tehtävää, hackamorella kun ei pahemmin käännetä ilman pohjetta.
Vähän on ratsastuksen suhteen sellainen uusi kausi menossa. Nuo laukanvaihdot on loppujen lopuksi todella paljon aikaa ja toistoja vaativa harjoitus, ja välillä tuntuu siltä ettei me muuta harjoitellaakaan. Ollaan nyt kuitenkin saatu kahdelta valmentajalta käsky niitä hinkata, niin pakkohan sitä on. Se on vaan niin turhauttavaa, kun joutuu pitkästä aikaa opetella jotain ihan uutta, ja eihän se tietenkään alussa heti suju. Sisäinen kaikkimullehetinyt-hirviöni huutaa ärsytyksestä, kriittinen minäni kysyy miksi en osaa, kyseenalaistava minäni ihmettelee miksi me edes treenataan niitä, turhautunut minäni haluaisi jo keskittyä johonkin muuhun, kun taas looginen minäni yrittää hiljentää nuo kaikki muut. Hiljaa hyvää tulee.

8. helmikuuta 2016

Nele Scheelen

On se vaan hurjaa kuinka omasta hevosesta kuoriutuu yksisarvinen osaavan ratsastajan alla. Nele Scheelen, belgialainen esteratsastaja, tuli viikonlopuksi tallillemme ratsuttamaan ja pitämään tunteja. Ideana oli opettaa Arbaleesialle laukanvaihtoja, mutta ei siinä paljoa opettamista sitten ollutkaan.

On se vaan jännää kuinka se hevonen osaa vaikka mitä, kun ratsastajakin osaa. Välillä elän siinä harhakuvitelmassa, että osaan jopa ratsastaa, mutta sitten tulee tälläisiä henkilöitä jotka palauttaa ne omat ajatukset maan tasalle (hyvä vaan).
Hän meni lauantaina aluksi ravissa taivutteluja ja väistöjä, ja yritän nyt epätoivoisesti muistaa mitä hän teki, jotta voisin itsekin hyödyntää näitä tehtäviä tulevaisuudessa. En ymmärrä miten joku saa Arbaleesian keitetyn spagetin lailla taipuvaksi vain parissa minuutissa. Minulla kun siihen menee vähintäänkin puoli valmennusta..

Itse laukanvaihdot sitten.. Arbaleesiahan ei koskaan ole vaihtanut laukkaa käskystä. Se vaihtaa kyllä maastossa itsekseen ja kerran elämänsä aikana se on vaihtanut oma-aloitteisesti vastalaukkakaarella laukan. Arbaleesian tasapaino laukassa on tästä syystä niin hyvä, koska se on aina mennyt kaarteet mielummin vastalaukassa kuin vaihtanut. Tuon takia en ole itse saanut sitä vaihtamaan mitenkään kummoisesti. En vaan saa Arbaleesialle sitä tunnetta, että se laukka pitäisi vaihtaa. Minulla Arbaleesia vain alkaa kiehumaan epäselvistä avuista ja saan vaikka minkämoista akrobatiaa vastaukseksi vaihtopyyntöihini.

Olin vaan niin järkyttynyt, kun rouva porskutti menemään vaihtoja kuin mikäkin konkari Nelen alla. Katsomossakin ihmeteltiin, että tääkö hevonen ei muka oo koskaan vaihtanut? Oliko tää se vaikea asia? Vaihdot oli teknisesti todella korrekteja, mitään ylilyöntejä ei tullut ja hevonen vaan vaihtoi sen laukan ja jatkoi menoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihdot oli suoria ja askeleessa, ilmavia ja eteenpäinpyrkiviä.
Noh sunnuntaina Nele ratsasti ensin itse, ja puolessa välissä hän pyysi ratsastajan, eli minut selkään. Olin ihan apuaeimitä ja siellä sitten urheilulegginssit jalassa porskutin menemään. Nyt jälkeenpäin itkunauran ratsastustaidoilleni ja kiroan itseäni.

Ekan vaihdon sain puhtaana, ja ehdin jo hihkua onnesta että eikä tällästäkö tää nyt aina on? Niin no, siinä ne puhtaat vaihdot olikin. Arbaleesia alkoi kiehumaan ja rykimään eteenpäin aivan järkyttävästi, enkä saanut sitä mitenkään pysymään kasassa. En saanut istunnalla jarrutettua läheskään tarpeeksi, ja Arbaleesia karkasi ihan avuilta. Tämä johti kädellä ratsastukseen, ja ilman tuttua ja turvallista koulusatulaa minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia kroppaani. Kaikki vaan lässähti ihan totaalisesti kasaan ja Nele siinä kannusti että don't give up. Yritin parhaani, mutta kun se ei riitä niin se ei yksinkertaisesti vaan riitä.
Mua ärsyttää tällä hetkellä niin paljon omat olemattomat ratsastustaitoni. Sain saman neuvon minkä kurssin toinenkin nuori: kuntosalille mars. Myös jalkaa pitäisi ratsastaessa käyttää 10x enemmän. Mulla on oikeasti aika hyvä lihaskunto, mutta ei selkeästi tarpeeksi hyvä. Puolivalmis postauskin aiheesta löytyy, sillä viikko sitten aloin taas lenkkeilemään ja tarkkailemaan ruokavaliotani. Heräsin yhtäkkiä siihen, että syön aivan kamalasti herkkuja, ja vaikka painoa ei todellakaan ole tullut lisää, ärsyttää tuollainen turha herkkujen syönti minua. Nyt musta vissiin tulee joku ihan hullu himotreenaaja kun ostin salikortin tänään, ihan vaan sen takia että ärsyttää! Samoin päätin ihan piruuttani ratsastaa nyt jonkin aikaa estesatulalla. Ihan vain sen takia etten osaa.

En vaan ymmärrä miten jollain on niin paljon taitoa, että saa hevosen ensimmäisestä askeleesta lähtien niin avuille ja täydelliseen kontrolliin. Nyt on ainakin motivaatio kohdillaan, kun on nähnyt että hevonen osaa vaikka mitä ja kulkee vaikka kuinka hienosti, kun ratsastaja osaa vain pyytää. Hyvä sentään että jotkut ratsastajat osaa, ja niille sitten maksetaan siitä että saa tuijottaa hevostaan sydänsilmäemoji naamallaan.

#opetteleratsastamaan2016 #fitness2016 #healthyfood2016

6. helmikuuta 2016

Myday - kaksi eläinkaverusta

Torstaina minulla on aina täysin vapaata kaikesta menosta, joten mikään ei estänyt minua heräämästä myöhään ja lähtemästä koiran kanssa lenkkeillen tallille.
10.00 Heräsin ja aamupalan syötyäni sain idean tehdä päivästä mydayn. 10.30 Olinkin jo tallustelemassa Nallen kanssa kohti tallia. Meidän koirahan on silleen lievästi sanottuna vähän ADHD vieraissa paikoissa, joten lähdin tallille hyvissä ajoin kun tiesin sen olevan tyhjä. Sain siis rauhassa delegoida käsiäni hevosen ja koiran välillä.
11.15 En saanut hevosen kuntoon- enkä poislaitosta mitään kuvia otettua, sillä piti keskittyä siihen ettei toi koiruus keksi mitään jekkuja. 11.45 Käveltiin alkukäynnit ulkona. Nalle tuttuun tapaan säätää jotain ihan omiaan ja Arbaleesia tulee raahautuu perässä ihmetellen mitä toi miniotus oikein hommaa.
12.00 Nalle ja Arbaleesia uskaltaa hetken ajan tehdä lähempää tuttavuutta. Ratsastuksen ajan Nalle vinkui katsomossa katse meitä seuraten ja ihmetellen miksi se ei saa juoksennella ympyröitä meidän kanssa.
12.45 Perhepotretti. Samannäkösiähän ne on, ruskeita ja molemmilla valkosta naamassa. 13.00 Loppukäynnit hoidettu. Ratsastus meni yllättävän hyvin keskiviikon pitääpi muistuttaa pitkästä aikaa tota ratsastajaa että mähän oon muuten tamma-päivän jälkeen. Harjoittelin paljon kevyttä ravia ja yritin saada Arbaleesia rennoksi kuolaintuelle kolmikaarista menemällä. 
13.20 Arbaleesia pääsi vielä tarhaan syömään päiväheiniä. Nalle tuttuun tapaan yrittää karata kuvasta sukeltamalla.
13.30 Aika lähteä takaisin kotiin. Ihana kevätsää sen kuin jatkui
14.00 12km urheilua ja reiteni tuntuivat olevan tulessa. En tiedä mikä idea oli mennä viimeiset 100m kyykkykävelyä. Siis välipalaksi magnesiumia ja protskupatukkaa. 14.30 Jatkoin ikuisuusprojektini maalamista. Öljyvärit on siitä rasittavia, että niiden pitää kuivua vähintään 24h kerrosten välissä. Tähän mennessä olen saanut vastaa taustan toista kerrosta maalattua ja testattua kukkien varsia jotka nekin maalaan uudestaan. 
15.00 Sain hevosen pohjavärin maalattua. Ihmettelin hetken miksi Arbaleesia näyttää niin ruipelokaulalta, kunnes muistin että se katsoo vinosti poispäin kuvaajasta (maalaan siis ohjekuvan perusteella). Seuraavaksi maalaan varmaan sykeröiden ensimmäisen kerroksen sekä varjostan ja korostan hevosen. Sitten pitäisi vielä kivet, kukat, sekä taustan ja hevosen kaikki miljoonat yksityiskohdat monessa kerroksessa. 16.00 Ompelin taas pari haalarimerkkiä kiinni. Pari reikääkin sain tehtyä sormeeni. 
17.00 Auringonlasku oli (keskiviikkona ja) torstaina aika nätti!
17.30 Rojahdin tv:n eteen ja söin päivällistä, samalla katsoen kiinni viikon aikana tulleita sarjoja. 19.30 siirryin sänkyyni ja luin loppuillan kirjaa ja selailin somea. Joskus puoli kymmenen olin jo niin väsynyt päivän seikkailujen jälkeen, että päätin alkaa nukkumaan.