31. toukokuuta 2018

Mikä mun rooli Arbaleesian elämässä nykyään on?

Näin kevät-kesällä jää nopeasti kiinni siitä jos käyttää vanhoja kuvia. Nämäkin kuvat otettiin jo kolmisen viikkoa sitten, kuten kasvillisuudesta saattaa huomata ;)
Näin kesän alussa on ihmisillä usein myös kamala kiire. Itse käyn töissä, yritän hoputella professoreita rekisteröimään viimeiset arvosanani jotta voisin valmistua, kaksi-kolme kertaa viikossa tunnin matkan päässä tallilla ja samat pari kertaa viikossa laittamassa purjevenettämme kesäkuntoon. Sitten vielä sali ja jonkin sortin sosiaalinen elämä niin huh. Tavallaan on kyllä ihanaa kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä! Vielä kun saisi asunnon ikuisuusremontin viimeiset projektit valmiiksi. Jostain kumman syystä työpäivän jälkeen ei houkuta tarttua sirkkeliin, kun voi istua partsilla nauttimassa auringosta ;)
Tämäkin postaus on lojunut luonnoksissa jo viikkoja, mutta sen julkaisun ongelmat eivät liity kiireeseen, vaan kirjoitusinspiksen puutteeseen. Tuntuu, etten saa mitään järkevää kirjoitettua ja tekisi mieli vain lätsästä tähän kaikki ne 865 kuvaa mitä äiti otti.
Kirjoitusinpiksen puute taas johtuu siitä, ettei mitään kirjoitettavaa vaan ole! Viimeisen kuukauden tapahtumat ovat olleet hyvin arkisia, eikä mitään erikoista ole tapahtunut. En vieläkään ole saanut ostettua itselleni uusia ratsastussaappaita, mutta pienen totuttautumisen jälkeen ei se ole enää niin kamalaa ratsastaa pelkillä kengillä. Arbaleesia on saanut koulupuolellekin fullcheekin kuolaimekseen. Se oli alunperin meidän estekuolain, mutta kerran vahingossa jäätyään suitsiin koulutreeneihin totesin että sehän toimii hyvin siihenkin. Ei se kovin kaunis kuolain ole, mutta Arbaleesia on kivan rauhallinen ja tasainen suustaan sillä. Arbaleesian ylähuuli tosin jatkaa edelleen ihan omaa elämäänsä, kuten alla olevasta kahdesta kuvasta näkyy. Nokka kohti menosuuntaa!
Olen myös alkanut ratsastamaan ilman hanskoja ja sekin alunperin vahingon kautta. Koen itse, että ilman hanskoja teen enemmän sen eteen, ettei hevonen roikkuisi ohjalla. Ihan yksinkertaisesti koska se sattuu käsiin enemmän! Hanskojen kanssa saatan helpommin jäädä jumiin siihen molempien mukavuusalueelle, jossa Arbaleesia on vähän raskas edestä, mutta helppo ja vaivaton ratsastaa. Me molemmat kun ollaan mukavuudenhaluisia otuksia, niin tää on ollut yksi hyvä keino pakottaa meitä pois sieltä mukavuusalueelta ja sitä myötä kehittymään.
Pois mukavuusalueelta on oikeastaan ollutkin koko meidän kevään teema. Ihan jo siitä syystä, että mun rooli Arbaleesian liikuttajana on tällä hetkellä se joka pistää sen töihin. Se humputtelee suurimman osan viikosta, ja sitten minä tulen aina välillä muistuttamaan sitä liikkumaan kunnolla. Mun rooli on saada se hevonen pois sen mukavuusalueelta ja ylläpitää sen kehitystä. Pystyäkseni siihen, täytyy myös mun päästä pois omalta mukavuusalueeltani. Se on sarja pieniä tekoja, kuten juuri tuo hanskattomuus.
Tälläisessä roolissa on erityisen tärkeää muistaa olla tyytyväinen niihin pieniin parannuksiin. En voi odottaa, että joka ratsastuskerta tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa kehitystä. Täytyy olla tyytyväinen kun saa hevosen laukkaamaan puoli kierrosta oikeasti eteen-ylös, tai sen yhden onnistuneen laukanvaihdon. Täytyy muistaa kehua hevosta, vaikka aina on parannettavaa. Eikä saa haukata liian isoa palaa kerralla, koska silloin tuo tyytyväisyyden saavuttaminen on mahdotonta ja lopulta motivaatio vähenee kun tuntuu, että joka kerta epäonnistuu. En voi lähteä ratsastukseen tavoitteena, että tänään onnistutaan laukanvaihdoissa. Yhden ratsastuskerran tavoite tuon suhteen olisi ehkä enemmän, että tänään saan Arbaleesiasta irti ajoittain sellaista laukkaa, josta voidaan puhtaita vaihtoja tehdä. Tälläinen ajattelumalli pätee kaikkiin tavoitteisiin, mutta se vahvistuu etenkin nyt kun koen olevani vastuussa siitä, ettei Arbaleesia eläkepäivillään ihan rupsahda.
Samalla tavoitteet eivät mielestäni saa olla mallia tänään Arbaleesian tulisi kantaa ittensä extrahyvin. Paljon parempi on ajatella tuota oman tekemisen kannalta: tänään ratsastan niin, että Arbaleesialla on kaikki edellytykset kantaa ittensä extrahyvin. Näin jos ei saavuteta tavoitetta kuumuuden, ötököiden tai rouvan kuninkaallisen draamailun takia, voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Ja ehkä vähän olosuhteita ;)
Arbaleesia on aina tykännyt haasteista ja tekemisestä, mutta samalla se on ollut vaikea saada pois mukavuusalueeltaan.Nyt kun systemaattisesti jaksaa viedä sitä joka kerta pois sieltä, laajenee se mukavuusalue jokaisen kehitysaskeleen myötä. On ihanaa pitkästä aikaa nähdä konkreettista kehitystä ja kokea, että tää ratsastushan vie meitä johonkin suuntaan. Parin vuoden humputtelun jälkeen olen melkein alkanut kaipaamaan sitä kisa-aikojen tavoitteellisuutta. Kisoihin me ei kyllä olla enää suuntaamassa, mutta on ollut kiva löytää pitkästä aikaa se hikitreenailun ja tavoitteellisuuden into.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti