Miltä on tuntunut vähennettyäni bloggaamista?

Nyt on kulunut yli kuukausi siitä, kun jaoin ajatuksiani blogini tulevaisuudesta. Miltä on tuntunut?

Rehellisesti sanottuna todella vapaalta. Päätin lopettaa sen ajattelutavan, että aina kun on mahdollista niin pitää saada kuvaaja ja postaus kirjoitettua. Nykyään äiti kysyy tarviinko kuvia ja vastaan en. On tuntunut ihanalta vain nauttia ratsastuksesta, ilman julkaisustressiä. Varsinkin kun näin peruskuntokaudella ei hirveästi kerrottavaa ole.

Olen melko pitkälti edennyt sillä periaatteella, että tulen tänne kirjoittamaan jos jotain sanomisen arvoista asiaa on. Enkä ole kiirehtinyt asian kanssa. Nytkin tämän postauksen osa on jo oikeastaan viikon vanhaa asiaa, mutta mitä väliä sillä on? Miksi minun täytyisi julkaista täysin reaaliajassa muiden asioiden kustannuksella, kun asia on täysin pätevä vielä viikon päästä? Ei tässä mitään uutta ja jännää ole tapahtunut. Itseäni toki häiritsee hieman, kun kuvat ovat jo pari viikkoa vanhat; niissä on väliaikaiset lainasaappaat jotka väänsivät jalkani outoon asentoon ja treenataan nykyään oliivikolmipalalla. Full-cheek ei sittenkään ollut niin toimiva mitä ensin kuvittelin.

Kaikista hankalinta on ollut myöntää itselleen, että en kykene olemaan niin aktiviinen bloggaaja mitä haluaisin. Nyt olen päässyt mielenrauhaan asian suhteen. Ei minulla ole oikeasti niin paljon tarjottavaa, että kokisin aktiivisemman bloggaauksen tuottavan mitään suurta hyötyä kellekään. Olen myös ymmärtänyt sen, etten bloggaamista kokonaan halua lopettaa. Tämä pieni tauko on opettanut minulle sen, että blogata voi myös vähän harvemmin ilman mitään katastrofia. Olen siis vihdoin ymmärtänyt ettei minulla ole mitään velvollisuuksia bloggaamisen suhteen. Esseet täytyy palauttaa ylihuomenna, mutta blogipostauksen voin julkaista vaikka viikon päästä.

Kuulumisia sen verran, että ratsastan nyt paljon ajallisesti pitkiä ratsastuksia. Melko poikkeuksetta jokainen oma ratsastuskertani on yli tunnin, josta tosin alku- ja loppuverkat vie puolet. Teen paljon yksinkertaisia pitkiä treenijaksoja joiden väliin sitten intensiivisiä mutta lyhyitä haastavempia tehtäviä. Tärkeimpänä ehkä se, etten jää haahuilemaan missään vaiheessa. Saatetaan tehdä monta yksinkertaista kolmikaarista putkeen, niin kauan oikeastaan, että taivutus vaihtuu sujuvasti niskan pysyessä stabiilina. Välikäyntien jälkeen intensiivisesti laukassa avoa pitkä sivu, josta keskihalkasijalle niin monta laukka-käynti-laukkaa mitä mahtuu ja sama uudestaan. Tässä yhdistyy avossa taivutus ja siirtymisissä ehdoton suoruus.

Tykkään oikeastaan treenata hevosen peruskuntoa. Saadaan pysyä pitkiä aikoja meidän mukavuusalueen sisäpuolella, vain lyhyesti poiketen sen ulkopuolella. Viime valmennuksessa mentiin pitkälle rajan yli, tehden ympyrällä takaosan siirtämistä ulos ja sitten sisälle sulkumaisesti. Arbaleesia oli viime aikoina ollut vähän kuuro pohkeelle, joten pyysin jotain sitä treenaavaa. Oli hyvä idea ottaa gramaanit avuksi, sillä Arbaleesialle oli aluksi todella hankalaa pysyä niskasta alhaalla sille hankalassa liikkeessä. Kannatti ähkiä ja puhertaa puoli tuntia kaukana mukavuusalueelta, sillä saatiinkin hevonen todella kivaksi lopun kolmikaarisiin. Arbaleesia eteni korvat rennosti heiluen, ravi oli upean letkeää ja kulki todella hyvin takajaloista läpi selän kohti tuntumaa.

Tälläistä meille siis; paljon perustreeniä ja stressivapaava bloggaamista.