ERIKOISPOSTAUS: 10 VUOTTA YHTEISELOA + VIDEO

Tänään 28.2.2015 on Arbaleesia ollut meillä 10 vuotta. 10 vuotta on huisin pitkä aika. Se on yli puolet sekä minun, että Arbaleesian elämästä.

21.7.2003 saapui Suomeen kahden toisen torinhevostamman kanssa siilitukkainen 5-vuotias Arbaleesia. Kaverukset Taaga ja Amanda tulivat samoilta Viron metsälaitumilta, joissa ne olivatkin viettäneet suurimman osan nuoruudestaan vapaina. Joten voitte kuvitella Arbaleesian koulutustason sen tullessa Suomeen Ratsutila Wiknerille. Sitä ei edes koeratsastettu Virossa, vaan kuulemani mukaan se ostettiin koska se oli nätti.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei kukaan oikein pärjännyt näille kolmelle virolaiselle kaunottarelle. Taagalla pääsin jopa ratsastuskouluaikoinani menemään, mutta Amandalla menivät vain ne kaikista etevimmät. Arbaleesialla en muista menneen kuin pari henkilöä. Lopulta kaikki myytiin pois ratsastuskoululta. Ja kuten päätellä voi, päätyi Arbaleesia meille äidin uuden auton sijaan. 

Muistan kuinka mua aluksi vaan talutettiin Arbaleesian selässä, sillä lennokkaan luonteensa vuoksi en sillä itse voinut ratsastaa niin pienenä. Muistan kuinka lähdettiin ensimmäisiin ulkopuolisiin kisoihimme parin kilometrin päähän Peuramaalle. Arbaleesia kielsi ulos heti ensimmäisellä esteellä, ja lopulta ei saatu sitä takaisin traikkuun.

Muistan kuinka laitumelta usein haettiin Arbaleesiaa koko tallin tyttöjen kanssa. Silloinkin sormet ristissä toivottiin, että saataisiin se kiinni. Muistan kun Arbaleesia oli pihallamme, ja eräänä yönä tulee naapurilta kauhistunut soitto että hän oli pelästynyt henkensä edestä kun Arbaleesia yhtäkkiä tuijotti keittiön ikkunasta sisään. Muistan kuinka naapurin nurmikko yhden päivän jälkeen näytti enemmän golfkentältä kaikkine kavionkuoppineen.

Muistan kuinka Siuntiossa tehtiin äidin kanssa yhteisiä maastoreissuja erään lämminverisen kanssa. Muistan kuinka Klaukkalassa hyppäsin ensimmäistä kertaa Arbaleesialla kunnon 80cm esteen. Äiti tietysti kauhistellen vieressä, että nyt me molemmat kuollaan.

Muistan kuinka Wiknerille palattuamme aloitettiin taas kisaaminen. Muistan kuinka ylpeä olin kun tultiin usein parin ruusukkeen kanssa kotiin. Muistan sen järkytyksen kun saatiin ensimmäinen ja ainoa hylättymme koulukisoissa. Muistan kuinka estekisoja varten piti olla korvahuppu, koska kaikilla hienoilla esteratsukoillakin on, mutta ei tuon jättikorville tahtonut löytyä mistään tarpeeksi isoa. Muistan myös kuinka valmennuksissa teki usein mieli itkeä, sillä Arbaleesia oli niin vaikea. Muistan kuinka ensimmäisissä aluekisoissamme en meinannut saada Arbaleesiaa loppulävistäjällä laukasta raviin.

Muistan kuinka paljon olen kävellyttänyt Arbaleesiaa lukuisten saikkujen aikana. Muistan sen huolen, pelon ja ahdituksen. Muistan kuinka musertunut olin, kun ell sanoi että esteratsastus kannattaisi nyt jättää pois. Juuri pari viikkoa ennen sitä oltiin suuniteltu estekisoja Ypäjällä ja 120cm ratoja. Muistan kuinka sitten hurahdinkaan kouluratsastukseen monen vuoden tauon jälkeen.

Muistan iloiset kesäpäivät maastossa kavereiden kanssa. Muistan toivekkaasti porkkanaa hamuavan turvan. Kärsimättömästi kuopivan kavion. Tunteen kun päästiin tyylipuhtaasti 115cm esteen yli. Ensimmäisen maastoesteemme. Lukuisat kaulan taputukset ja sokeripalat kuultuamme luokkavoitosta. Muistan kaikki ne onnen, ilon ja riemun tunteet. Mutta myös jokaisen hetken kun olen oikeasti pelännyt Arbaleesian tulevaisuuden puolesta.

Kuten sanoin, 10 vuotta on pitkä aika. Tänä aikana olen vuosi vuodelta ollut varmempi että Arbaleesia on elämäni hevonen. Miten se ei voisi olla? Olen jakanut koko nuoruuteni sen kanssa. Ollaan yhdessä kehitytty lapsista aikuisiksi, ollaan yhdessä hypätty ensimmäiset yli 100cm esteemme, ollaan yhdessä startattu ensimmäiset HeA-ratamme. Ollaan yhdessä opittu kaikki samaan aikaan. Ollaan yhdessä rakennettu kaikki ratsastajan sekä hevosen uran tukipilarit. Ollaan vastavuoroisesti annettu tukea ja turvaa toisillemme vaikeina aikoina.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut viettää 10 vuotta näin mahtavan hevosen kanssa. Siitä, että Arbaleesia on vielä kanssamme kaikesta huolimatta. Siitä, että saan harrastaa näin ihanan luonteen kanssa. Siitä, että Arbaleesia yksinkertaisesti on olemassa.

Ennen kaikkea, on tämä ollut matka jonka aikana ollaan kehitytty HeÖ tasosta menestyväksi kisaratsukoksi. Matka jonka aikana ollaan molemmat löydetty identiteettimme. Matka jonka aikana olen oppinut rakastamaan.

(linkki videoon, muistakaa HD)

TAMMAMAISTA MENOA

Niin mitenkäs se meni. Ruunaa käsketään, orilta pyydetään, mutta tammalle lähetetään hakemus kolmena kappaleena kirjallisena

Ennen klinikkaa sain Inkan mukaani kuvaamaan, jottei blogille tulisi liian pitkää taukoa kuvamateriaalin puutteen takia saikun aikana. Noh, tietysti Arbaleesia oli sitten suoraan sanottuna aika järkyttävä. Laitettiin radio päälle maneesiin (suuri, oi niin suuri virhe), ja Arbaleesia pelkäsi sitä henkensä edestä. Tuli heti siinä jo sellainen jaahas tänään on tammapäivä-fiilis. Ei se radio taluttaessa ole mitään haitannut.

Suljin alkuverkkojen jälkeen radion, mutta Arbaleesian tammalogiikalla se oli edelleen kapistus suoraan alemmasta helvetistä. Koko ratsastuksen voisi tiivistää sanomalla, että Arbaleesia käyttäytyi kuin nelivuotias. Nyt kun mietin, niin näitä päiviä kyllä ilmenee aina säännöllisin väliajoin kun Arbaleesia on mielestään ollut ihan liian vakava ja ihan liian pitkään. Tai vaihtoehtoisesti se yhtäkkiä muistaakin olevansa tamma :D Ihan huvittavaa sinänsä, tosin itse ratsastaessa ei kyllä todellakaan huvittanut.

Kaikista hauskinta tässä on se, että kuvista kun kattoo niin meidän menohan näyttää ihan hyvältä. Niska on ajoittain jännittynyt, mutta muuten liike on laajaa ja pyöreää. Saatatte tosin huomata ettei maneesin oikealta puolelta ole yhtäkään kuvaa. Heh. Siellä nimittäin sitten poikitettiin ja korvat tötteröllä kaula kirahvia imitoiden kipiteltiin eteenpäin.

Voisin tässä samalla hieman kertoa, mitä yleensä teen kun Arbaleesia pelkää jotain tai muuten vain käyttäytyy huonosti ratsastaessa. Silloin pyrin saamaan hevosen tuntemaan olonsa mahdollisimman turvalliseksi ja itsevarmaksi. En tee mitään meille vaikeaa, vaan teen niitä asioita joissa Arbaleesia loistaa. Eli meidän tapauksessa hyviä kulmia ja selkeitä symmetrisiä teitä. Itse pitäisi pysyä mahdollisimman vakaana kädestä sekä pohje kiinni hevosessa antaen tukea ja turvaa. Sekä antaa mahdollisimman selkeitä apuja. Itselläni on se ongelma, että hermostun turhan helposti ja silloin teen aivan päinvastaisesti miten pitäisi; annan liian isoja apuja sekä vaadin hevoselta liikaa. Olen tosin tämän suhteen parantunut todella huomattavasti vuosien varrella taitojen kertyessä. Olin vielä joskus 2010 ehkä maailman kärsimättömin ratsastaja Arbaleesian kanssa. 

Itse pelon kohteeseen pyrin kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota. Lähestyn sitä käynnissä ja pyörin siinä lähettyvillä aina pikku hiljaa hivuttaen hevosta lähemmäs tässä tapauksessa sitä radiota. Samalla tarjoan hevoselle koko ajan jotain tehtävää, niin ettei se tavallaan ehdi kiinnittämään huomiota muuhun kuin antamiini apuihin. Tällä tavoin me päästiin lopulta kulkemaan pari kertaa radion vierestä suht rennolla niskalla ja ilman pakoreaktiota.

Kyllä se välillä jopa hieman rentoutui niskasta ja kropastaan.

Todellisuudessa saatiin lopulta paljon hyviäkin pätkiä, mutta suurimman osan ajasta kävin Arbaleesian kanssa kiivasta, melko yksipuolista keskustelua siitä miten sitä nyt mentiinkään eteenpäin. Useimmiten niin että minä käskin ja Arbaleesian mielestä käskyni olivat luokattoman typeriä, ja että rouvan ideat olisivat olleet paljon soveltuvempia. Tälläistä se elämä tamman kanssa välillä saattaa olla.

KLINIKKAREISSUN TUOMIO

Keskiviikkona tosiaan lähdettiin aamuvarhain klinikalle ottamaan selvää mikä heppaa oikein vaivaa. Paikalla oltiin hyvissä ajoin ja lopulta kun ell saapui paikalle, kävi hän ensin hevosen läpi jonka jälkeen tehtiin taivutuskokeet sekä laaja ontumatutkimus. Näistä paperissa lukee: "Suoralla juoksuttaessa lievää painonkevennystä oej:llä, voimistuu ympyrällä." Lisäksi oli mainintaa takajalkojen takeltelusta ja yleisestä nivelten huonosta taipumisesta. Kuvattiin tämän perusteella takapolvet ja kintereet, sekä etujalkojen alanivelet.

Vasemman etujalan ruununivelen alkava nivelrikko ei kuulemma ollut pahentunut paljon ollenkaan, mutta oej sitä vastoin oli. Siihen laitettiin kortisonia samoin kuin oikeaan takapolveen. Vasemman takapolven sisäalueelle laitettiin myös sisäjodiblisteri.

Arbaleesian lihaksisto on kuulemma hyvässä kunnossa, aristuskohtia ei ollut, mutta se oli yleisesti kireä. Siihen saatiin nyt kolmesti annettavat Cartrophen-injektiot lihakseen, sekä lihasrelaksantteja.

Mitään varsinaisesti uutta ei siis löytynyt. Oikean etujalan tilanteen kehittymistä täytyy seurata toivoen ettei nivelrikko siinä etene. Etujalkojen varvasakselit olivat parantuneet huomattavasti viime röntgenkuvista, eli jotain positiivisiakin löydöksiä tehtiin!

Nyt on sitten ensimmäinen viikko 30min kävelyä pitkin ohjin/taluttaen, toisella viikolla jo ihan kunnon käyntityöskentelyä ja kolmannella paluu normaaliliikuntaan. Onneksi ei pidempää saikkua tullut.

Viikon päästä A on muuten ollut meillä 10 vuotta, sen kunniaksi ajattelin väsätä jotain erikoispostausta, saa nähdä mitä päähäni saan ;)

VALOA ELÄMÄÄN

Sunnuntaina uusien ostosten kuvaamisen lisäksi ratsastin noilla uusilla vermeillä. Olin jo unohtanut kuinka kamalaa uusien saappaiden sisäänajo onkaan... Harjoitusravista sai vain unelmoida, sillä saappaat hiersivät niin pahasti sekä polvitaipeesta että kantapäästä. Sai kyllä huomata kuinka tärkeää on, että jokainen kehon osa on hallinnassa. Nyt kun jalkojen koordinaatio oli hieman hukassa, heiluivat myös kädet missä sattuu. Tänään oli jo onneksi helpompi ratsastaa, eivätkä saappaat hiertäneet enään niin paljon.

Noh, itse sunnuntain ratsastus tosiaan sujui tuolla kuolaimella todella hyvin. En tehnyt lähes mitään järkevää saappaiteni takia, lähinnä rennosti liikutin hevosen. Joten en rupea selittelemään turhia, nauttikaa ihanan valoisista maneesikuvista ja kaikkialla heiluvista raajoistani.

A on viime aikoina ollut välillä ihan pöhkö.. Radio varmasti murhaa ja oviaukosta saattaa hetkenä minä hyvänsä lentää alieneita. Huoh.

Koko ratsastus oli aikamoista säätöä uusien vehkeiden kanssa. Satulahuovan kiristysnauhat liian löysällä, saappaat hiersi, kuolain liian iso ymsymsyms. Mutta hyvin se meni. Samaa en uskalla sanoa huomisesta klinikasta. Tuomio voi olla ihan mitä vain, joka vähän jännittää.

Huomasittehan myös uuden ulkoasun! Vähän myöhässä olen tämän talvibannerin kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

PALJON UUSIA OSTOKSIA

Noniin nyt on aika palata elävien kirjoihin. Velvollisuuteni Kuninkaantien lukion abina on nyt hoidettu ja kahden jäätävän tunnin penkkariajelun jälkeen abiristeilyltäkin hengissä selvinneenä raahauduin lauantaina 5 tunnin shoppailureissulle. Arbaleesia sai monta kivaa uutta juttua, ja niin myös minä.

Kaikissa heppatarvikeliikkeissä oli tosiaan ystävänpäivän alet, joiden johdosta mukaan tarttui uudet saappaat, hanskat, huopa ja vihdoin postissa saapunut enkkuviltti (jonka tosin onnistuin heti värjäämään uusilla saappailla).

Mainitsin jo viime postauksesa rikkoneeni nuo Tretornin saappaat, ja en ilman saappaita yksinkertaisesti pärjää, joten nyt piti äkkiä saada uudet. Hipposportissa olisi ollut yhdet sopivat Soubiracit jotka tosin olisi pitänyt tilata sentin pidemmällä varrella, mutta kokemukseni Soubiracin vetoketjuista on niin huonot etten halunnut maksaa noista saappaista 500e (tai no, alennuksen kanssa 400, mutta silti). Königs favorit zipitkin kävivät mielessä, mutta ne olisi pitänyt lestiä myöten tilata mittatilauksena jolloin hintaa olisi tullut 800-900e. Tulen joskus hankkimaan nuo Königsit, mutta en vielä tähän tilanteeseen kun kisataan vain seura-aluetasoa.

Lopulta päädyin aikaisemminkin katsomiini Hööksin Arezzo saappaisiin. Ne on turhan pehmeää nahkaa, mutta muuten todella sopivat (ja niissä on tuo koulukorotus ulkoreunassa!) 180e hintakaan ei päätä huimannut. Jätän nuo nyt varmaan sisäänajon jälkeen kisasaappaiksi ja korjautan hieman liian lyhyiden Soubiracieni vetoketjut ottaen ne treenisaappaiksi.

Hööksistä ostettiin myös Arbaleesialle uusi ihana satulahuopa ja itselleni kympillä kotikäyttöön hanskat.

Kuten alussa mainitsin, saapui pari päivää sitten myös tilaamamme enkkuviltti. Viltti on tosiaan se aito ja alkuperäinen Early's of Witney ja se on niiiiin mukava! Keventäessä tuntuu siltä kuin istuisi pilvilinnan päälle. En ymmärrä miten ollaan pärjätty ilman tuota ja säädetty sähköistävien fleeceloimien kanssa.

Testattiin tänään myös kaapissa lojunutta Myler kuolainta (oliivi, sylinteri keskellä, kupariraidat). Äiti kovasti väitti että Arbaleesia ei siedä oliivirenkaita, ja että kuolain ei sovi sille yhtään. Noh miten kävikään. Arbaleesia ei aukonut suutaan yhtään, se taipui hyvin (suoran kanssa ongelmana ettei taivu), oli rauhallinen suusta ja kaikin puolin mahtava. Tämä kyseinen kaapissa lojunut kuolain on Arbaleesialle tosin aivan liian iso ja tulikin reilusti suupielistä ulos, pitäisi saada se vaihdettua pari senttiä lyhyempään versioon.. Jätetään varmaan sen käyttö nyt siksi aikaa, että saadaan lyhyempi versio.

Stay tuned, lähiaikoina on tulossa paljon postauksia!

KOHTI KLINIKKAA KÄY TIEMME TAAS

Hnnggghhh. Mä en ikinä enään halua ratsastaa ilman saappaita. Onnistuin rikkomaan Tretorneista toisen vetoketjun juuri ennen perjantain valmennusta ja valmennuksessa menin sitten teipatulla oikealla saappaalla. Oli muuten häiritsevää.

Valmennus itsessään meni ihan hyvin, varsinkin lopussa tehdyt takaosakäännökset, vau. Ekaa kertaa varmaan ikinä saatiin lähes oikeaoppisia käännöksiä. Oikeaa pohjetta oli jotenkin vähän hankala käyttää kun saapas ei tukenut normaalisti ja Arbaleesian takaosa ei välillä toiminut ihan normaalisti. Se ei todellakaan ollut ep, eikä se ole tuntuvasti kipeä mistään, mutta jotain tuntuu olevan vialla. Molemmat takajalat symmetrisesti ottavat pitkin ohjin raviin siirtyessä pienet lisäaskeleet ennen itse raviin siirtymistä, ja välillä ns. nyrjähtävät. Ja tosiaan Arbaleesia on jo jonkin aikaa vääntänyt päätään kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Ei tunnu kaikki olevan ihan ok.

Lauantaina mentiin Noran kanssa tallille ja kaikki oli taas ihan fine. Ei mitään epänormaalia takajalkojen toiminnassa. Ensi viikon torstaina suunnataan silti kohti Vermoa, sillä pitää ihan jo mielenrauhan takia tarkistaa ettei ole mitään vakavempaa kehitteillä

Ratsastin ihan kevyesti rankan valmennuksen jälkeen, menin paljon kevyttä ravia ja helppoja linjoja. Arbaleesia pääsi muutenki vähän helpommalla kun puolet ajasta meni Noran kanssa rupatteluun. A oli varsinkin alussa uskomattoman kevyt edestä, nähtävästi jotain hyvää saatiin valmennuksessa aikaan.

Tosiaan alkuperäiseen saapasasiaan palaten, lauantaina jouduin sitten ratsastamaan kengillä. Jalka tuntui heiluvan kamalasti (ei se sitä oikeasti tehnyt) ja muutenkin oli ihan outo tunne ratsastaa ilman saappaita. Pitänee kai nyt ostaa ne Hööksin koulusaappaat vaikka ne eivät täydelliset olleet, sen verran halvat kuitenkin, että voin myöhemmin hankkia erikseen edustussaappaat kisoihin.