23. helmikuuta 2015

TAMMAMAISTA MENOA

Niin mitenkäs se meni. Ruunaa käsketään, orilta pyydetään, mutta tammalle lähetetään hakemus kolmena kappaleena kirjallisena

Ennen klinikkaa sain Inkan mukaani kuvaamaan, jottei blogille tulisi liian pitkää taukoa kuvamateriaalin puutteen takia saikun aikana. Noh, tietysti Arbaleesia oli sitten suoraan sanottuna aika järkyttävä. Laitettiin radio päälle maneesiin (suuri, oi niin suuri virhe), ja Arbaleesia pelkäsi sitä henkensä edestä. Tuli heti siinä jo sellainen jaahas tänään on tammapäivä-fiilis. Ei se radio taluttaessa ole mitään haitannut.
Suljin alkuverkkojen jälkeen radion, mutta Arbaleesian tammalogiikalla se oli edelleen kapistus suoraan alemmasta helvetistä. Koko ratsastuksen voisi tiivistää sanomalla, että Arbaleesia käyttäytyi kuin nelivuotias. Nyt kun mietin, niin näitä päiviä kyllä ilmenee aina säännöllisin väliajoin kun Arbaleesia on mielestään ollut ihan liian vakava ja ihan liian pitkään. Tai vaihtoehtoisesti se yhtäkkiä muistaakin olevansa tamma :D Ihan huvittavaa sinänsä, tosin itse ratsastaessa ei kyllä todellakaan huvittanut.
Kaikista hauskinta tässä on se, että kuvista kun kattoo niin meidän menohan näyttää ihan hyvältä. Niska on ajoittain jännittynyt, mutta muuten liike on laajaa ja pyöreää. Saatatte tosin huomata ettei maneesin oikealta puolelta ole yhtäkään kuvaa. Heh. Siellä nimittäin sitten poikitettiin ja korvat tötteröllä kaula kirahvia imitoiden kipiteltiin eteenpäin.
Voisin tässä samalla hieman kertoa, mitä yleensä teen kun Arbaleesia pelkää jotain tai muuten vain käyttäytyy huonosti ratsastaessa. Silloin pyrin saamaan hevosen tuntemaan olonsa mahdollisimman turvalliseksi ja itsevarmaksi. En tee mitään meille vaikeaa, vaan teen niitä asioita joissa Arbaleesia loistaa. Eli meidän tapauksessa hyviä kulmia ja selkeitä symmetrisiä teitä. Itse pitäisi pysyä mahdollisimman vakaana kädestä sekä pohje kiinni hevosessa antaen tukea ja turvaa. Sekä antaa mahdollisimman selkeitä apuja. Itselläni on se ongelma, että hermostun turhan helposti ja silloin teen aivan päinvastaisesti miten pitäisi; annan liian isoja apuja sekä vaadin hevoselta liikaa. Olen tosin tämän suhteen parantunut todella huomattavasti vuosien varrella taitojen kertyessä. Olin vielä joskus 2010 ehkä maailman kärsimättömin ratsastaja Arbaleesian kanssa. 

Itse pelon kohteeseen pyrin kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota. Lähestyn sitä käynnissä ja pyörin siinä lähettyvillä aina pikku hiljaa hivuttaen hevosta lähemmäs tässä tapauksessa sitä radiota. Samalla tarjoan hevoselle koko ajan jotain tehtävää, niin ettei se tavallaan ehdi kiinnittämään huomiota muuhun kuin antamiini apuihin. Tällä tavoin me päästiin lopulta kulkemaan pari kertaa radion vierestä suht rennolla niskalla ja ilman pakoreaktiota.
Kyllä se välillä jopa hieman rentoutui niskasta ja kropastaan.
Todellisuudessa saatiin lopulta paljon hyviäkin pätkiä, mutta suurimman osan ajasta kävin Arbaleesian kanssa kiivasta, melko yksipuolista keskustelua siitä miten sitä nyt mentiinkään eteenpäin. Useimmiten niin että minä käskin ja Arbaleesian mielestä käskyni olivat luokattoman typeriä, ja että rouvan ideat olisivat olleet paljon soveltuvempia. Tälläistä se elämä tamman kanssa välillä saattaa olla.

3 kommenttia:

  1. Ihan hyvältä meno näyttää vaikka mörköjä oli maneesissa :P sama ongelma tammalla jolla ratsastan, välillä on niitä päiviä kun kaikki pelottaa ja työtä ei voi tehdä kun pitää "pelätä" kaikkea ;)
    http://ratsastuskouluoppilaantarinat.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, silti en kyllä ikinä voisi kuvitella omistavani ruunan :D tammojen kanssa ei ainakaan ole tylsää ;)

      Poista
    2. Totta, samaa mieltä ;)

      Poista