Kavaletteja ja ponitytön muistelmia vuodelta 2013

Perjantaina hypättiin pienen tauon jälkeen kavaletteja. Arbaleesialla oli taas ihan omat kuviot hyppyjen kanssa ja otinkin niitä aika vähän. Oli pitkästä aikaa kunnon hellepäivä, niin itseltäni oli puhti ihan poissa.

Arbaleesiahan on aina ollut vähän hankala hypätä; se innostuu vähän liikaa ja erikoisesteet ovat rouvan mielestä aivan kamalia. Se on niin hämäävää, kun se saattaa laukata ihan hyvin esteelle, kunnes suunilleen ponnistaessaan huomaa että katos siinä alla onkin tuollainen punainen matto ja vetää äkkipysähdyksen. Ei varmaan yllätä, että olen enemmän kuin pari kertaa löytänyt itseni esteen keskeltä :D

Aina välillä mietin josko Arbaleesiasta olisi tästä huolimatta tullut hyväkin estehevonen, se nimittäin hyppää niin koko sydämellään, eikä koskaan luovuta. Arbaleesia on aina ollut esimerkki siitä, ettei tarvita mitään tasajalkaponnistusta tai edes oikeaa paikkaa selvitäkseen esteen yli. Se on aina ollut vähän sitä mieltä, että kunhan päästään yli niin jees. Eikä se haittaa vaikka rymistäisiin läpi, uus yritys vaan. Kauniita hyppytyylejä se väläytteli tälläkin kertaa, varsinkin tuolle ristikko-okserille. Sen jälkeen se veti aina ihan innoissaan pään pystyyn ja lähti täyttä laukkaa eteen. Joku on tainnut löytää sisäisen poninsa..

Toisaalta, Arbaleesia on aina hypännyt paremmin isoille esteille. Kavaleteilla se on aina ollut vähän silleen hypätäkö, loikatako vai astuako yli. Takavuosina, kun vielä hypättiin korkeampia, niin heti kun este oli jossain metrin paikkeilla, hyppäsi Arbaleesia oikeasti ihan kauniisti ja hyvällä tekniikalla. Kapasiteetti tällä rouvalla ei myöskään loppuisi ihan heti kesken, ainakaan kun kyse on tarhan aidoista ;)

Me ollaan niin kirjaimellisesti kaksi kouluhönöä esteillä, ihan jo ilmeistäkin päätellen. Otin tosiaan melko vähän hyppyjä ja lopetin heti kun sain alle hyvältä tuntuvat hypyt joka esteelle. Muistin tällä kertaa jo lähes joka kerta odottaa hyppyä ja hypyt sujuivatkin Arbaleesian riehumisen jälkeen oikein mallikkaasti. Vaikka toki Arbaleesian ihan itse keksimillä hyppytyyleillä ja oma istuntanikin huutaa kouluratsastajaa. Pääasia että on hauskaa!

Vaikka me kovasti hönöillään esteillä ja painotetaan hauskanpitoa, niin surullinen tosiasia on ettei sitä poniaikojen huolettomuutta voi millään tavoin saada takaisin. Nykyään ratsastaessa miettii huomaamattaan ihan liikaa, eikä suurimmista yrityksistään huolimatta osaa hevosen vaan antaa mennä. Esteet on hauskoja, mutta ei niistä nauti enää samalla tavalla kuin teininä. Silloin se oli oikeasti viikon kohokohta, varsinkin kun päästiin hyppäämään kovaa ja korkealta ;) Nyt ne ovat hevoselle vaihtelevaa treeniä ja itselle mielenvirkistystä, mutta en enää odota hyppykertoja kuin kuuta nousevaa, tai vaadi äidiltä että hypätään joka päivä.

Vuonna 2013 me vietettiin aikaa kahden saikun välillä. Vuosi jolloin kaikki oli hyvin. Hypättiin ihan kunnon esteitä ja ratsastus oli sellaista ponitytön hauskanpitoa. Yksinkertaisesti ihanaa aikaa, vaikka kouluratsastuksellisesti oltiinkin tasolla ö. Ja vaikka muistelenkin näitä aikoja suurella lämmöllä, niin rakastan nykyhetkeäkin. Vaikka sitä välillä ehkä haluaisi, niin ponitytön huoleton mielenmaailma ei säily kanssamme läpi elämän. Eikä se aikuistuminenkaan niin kamalaa lopulta ole.