YKSI PARHAISTA RATSASTUSKERROISTA IKINÄ

Huhhuh enkun kirjotukset on vienyt niin paljon aikaa etten tänne ole ehtinyt edes kurkata, Mutta tosiaan, perjantai, mistä sitä aloittaisi. Arbaleesia oli ihan mahtava, siis kertakaikkisen mah-ta-va. Arbaleesia muistutti mua taas siitä, miksi tykkäänkään siitä niin paljon. Voisin jopa uskaltaa sanoa, että toi oli meidän paras ratsastuskerta ikinä.

Tein samoja asioita kuin tunnilla, eli siirtymisiä tarkoituksena saada takaosa aktiiviseksi. Alussa Arbaleesia oli hieman hidas takaa, mutta siirtymisien myötä takaosa tuli tosi hyvin mukaan ja siltä lähti välillä sellasta voimaa takaa että huhhuh. Ja vastavuoroisesti, se kokosi raviaan tosi vaivattomasti. Ehkä niitä lihaksia rupee jo löytymään.

Mun käsitys hyvästä ratsastuskerrasta ei välttämättä sisällä alusta asti hyvin toimivaa hevosta. Ei. Vielä parempaa on nähdä, kuinka oman työskentelyn ja aivotoiminnan takia hevonen alkaa toimimaan paremmin; kuinka iha itse saa sen muutoksen aikaan.

Se, että Arbaleesian jalat kipitti hienosti, ei tee yksinään tästä parasta ratsastuskertaamme. Lisätään vielä Arbaleesian uskomaton keveys edestä (takaosan aktiivisuudella on osansa tässäkin, mmh syy-seuraussuhteet). Mä oon niin tottunut jatkuvaan paineeseen ohjissa ja sellaiseen 'ugh haba väsyy, Arbaleesia nosta sitä päätäs' meidän on-off saikkukierteen ja sen aiheuttaman lihaksettomuuden takia, että tuollainen keveys tuntuu ihan hassulta. Arbaleesia kantoi itsensä ihan törkeän hyvin, sain myödettyä sisäohjalla menettämättä peräänantoa ja pystyin ratsastamaan ihan rauhassa, rauhallisella ja rennolla kädellä ilman mitään ongelmia. Muutenkin nyt valmennusten myötä oon oppinut, että en saa antaa Arbaleesian painaa kuolaimelle hetkeäkään, vaan sen pitää pystyä liikkumaan ilman jatkuvaa kuolaimelle nojausta.

Aktiivinen takaosa ja huikean keveä etuosa - lisätään vielä mun ratsastus. Musta on tullut nyt valmennusten myötä tosi aktiivinen ratsastaja. Kokoajan pitää tehdä jotain, ja kokoajan pitää muistaa muistuttaa itseään niistä pienimmistäkin asioista. Perjantaina kaikki tuntui luontuvan ihan itsestään, ilman jatkuvaa aivotoimintaa.

Mun entinen ratsastustapa voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: vaikka tiedostin, niin en välttämättä ihan täysin älynnyt, että virheet johtuivat usein omasta puuttellisesta ratsastuksestani. Perjantaina jotenkin kaikki tuntui niin selkeältä, 'ai kato hevonen kaatuu voltilla sisäänpäi, noh sisäpohkeella tsk-tsk ja ulkopohje pitää voltin muodon' tai 'oho laukka lässähtää käsiin, noh sisäistuinluulle painoa ja sen jälkeen sisäpohje muistuttamaan tahdista'. Musta tuntui vaan siltä, että kaikkeen löyty heti ratkaisu mun pääkopasta, ja kaikki pienimmätkin ongelmat hoitu heti. 

Hienosti kuva juuri raviin siirtymisestä mutta kattokkaa tota ravin ilmavuutta. Ehkä siltä tollasta ravia sais joskus usutettua normiliikkeeseenkin.

Kaiken ton lisäksi Arbaleesia tuntui pistävän ittestään likoon yleistäkin enemmän. Se on sen tapa kertoa, että se tykkää siitä mitä me tehdään. Musta tuntuu, että siitä on muutenkin nyt kisaamisen ja valmennusten ansiosta tullut jotenkin iloisempi ja miellyttävempi ratsastaa. Jos Arbaleesia jotain rakastaa, niin itsensä tuntemista hyödylliseksi. 

Mun mahdollisesti elämäni paras ratsastukerta siis koostuu hevosesta joka toimii alusta asti uskomattoman hyvin, mutta paranee jopa siitä uskomattomasta omien tekojeni ansiosta. Ja fiiliksestä joka vaan paranee ja paranee, kunnes hymyillyttää niin paljon että tekis mieli hukuttaa hevonen porkkanoihin,

 Superhienoista kuvista crediitit iskälle. On se kivaa välillä saada joku kuvaamaan jolla on oikeasti jonkin verran valokuvaustaustaa takanaan.