Ratsastus on elämäntapa - josta voi myös luopua

Pitkä aika on taas kulunut viime postauksesta ja bannerikin tarvitsee kipeästi päivitystä tämän viikon aikana.

Sain parisen viikkoa sitten iskän mukaan tallille kuvaamaan parit ratsastukset. On etenkin nyt kiva saada todistusaineistoa ratsastuksista, sillä menen niin harvakseltaan. Käyn kotona ja samalla ratsastamassa ehkä noin joka/toinen viikonloppu, tai miten nyt työt sallivat. Kun alunperin muutin Helsinkiin ja aloitin täällä työt ajattelin, että minulle iskisi aivan kamala apua-en-pääse-ratsastamaan-joka-päivä-ahdistus. Nyt kun elämää täällä on takana viiisen kuukautta, olen todennut ettei sitä ahdistusta ole tullut. Luulin ratsastuksen olevan elämäni, mutta täällä olen todennut, että ihme-ja-kumma, on olemassa myös muunlaista elämää.

Oon harrastanut ratsastusta intensiivisesti oman hevosen kanssa teini-iästä saakka. Aina koulun jälkeen tallille ja siellä vietettiinkin sitten loppuilta. Lukiossa alettiin sitten kisaamaan ihan kunnolla, ja valmennuksissa käytiin pari kertaa viikossa. Kun tälläistä on takana koko nuoruus, on siitä tullut elämäntapa. Luulisi, että siitä irrottautuminen olisi ollut hankalaa, mutta yllättäen tämä onkin sujunut paljon helpommin kuin mitä kuvittelin.

Se on jotenkin jännä, miten sitä kuvittelee tarvitsevansa jotain niin paljon, että elämä ilman sitä kuulostaa painajaiselta. Minulle tämä on pitkään ollut kouluratsastus ja etenkin siinä kisaaminen. Syksyn jälkeen totesin, että kilpailemisen intokausi on nyt ohi ja on aika jättää se vähemmälle. Nyt keväällä olen todennut, että miksi mä viettäisin ne harvat ratsastuskertani nuttura takaraivoa puristaen, kun voisin lähteä maastoon laukkaaman täysiä pellonreunaa. Varsinkin kun mulla on se huono puoli, että kuvittelen kaikkien nappien olevan ennallaan ja toimivan ensimmäisellä yrityksellä, vaikka taukoa on takana sen verran, että ne avut jotka niitä nappeja painaisivat ovat jo vähän unohtuneet. Ja kun yhdistää mukavuudenhaluisen ja tempperamenttisen tamman täydellisyydentaivottelijan kanssa, ei koulutreeneihin lähdetä edes 70% tyytyväisyystakuulla. Haluan nauttia hevosen seurasta ja ottaa rennosti, haluan hymyillä. En hinkata sitä volttia kymmenen kertaa, ennen kuin rouva suostuu ottamaan ulkolapansa mukaan liikkeeseen.

Lyhyesti tiivistäen: olen kevään aikana todennut, että musta on tulossa puskailija. Ajatuskin olisi kauhistuttanut vuosi sitten ja vieläkin vähän jännittää että apua oikeastikko, neiti perfektionisti puskailija?!

Ehkä suurin muutos on se, että Arbaleesia on mulle enemmän kuin koskaan harrastuskaveri ja terapiankorvike. Ei urheiluväline. Mä lähden nykyään tallille vain ja ainoastaan nauttimaan ja tekemään sitä, mitä just sinä päivänä huvittaa. Onneksi mulla on siihen vapaus ja mahdollisuus ♥