Kirjoitin jo keväällä postauksen, mitä en koskaan julkaissut, mutta jonka sanoma on edelleen sama. Jo silloin tuntui, että annan elämästäni kovin pinnallisen kuvan tänne. Pääsen blogissa tuskin raapaisemaan asioiden pintaa; kaikki mitä tänne kirjoitan on aina tiivistettyä ja kovin ylimalkaista. Välillä tuntuu siltä, että blogini on se kuuluisa jäävuoren huippu, ja oikea elämäni se vedenpinnan alapuolella oleva jäävuori.
Viime aikoina on tuttavapiirissäni noussut keskustelua blogeista ja niiden rehellisyydestä. Yllättävän monen blogistin tosielämä on aivan toista mitä blogi antaa ymmärtää. Monelle blogi on kiiltokuvamainen heijastus tosielämästä, siellä ei kerrota kuinka ratsastuksen aikana piti pysähtyä ja laskea kymmeneen, tai kuinka jätettiin ottamatta kaviot koska ei jaksettu. Tätä ei välttämättä edes huomaa, sillä rehellisyyden illuusio syntyy siitä, kun kerrotaan ratsastuksen menneen huonosti tai oman ratsastuksen olleen kamalaa. Uskallan väittää, ettei täysin rehellistä blogia edes ole olemassa.
Oma blogini yrittää pysyä asioiden positiivisella puolella. Se kuuluu luonteeseeni. En usein kerro huonosti menneistä ratsastuskerroista, sillä useimmiten niistä ei ole julkaisukelpoista kuvamateriaalia->ei postausta ilman kuvia. Toiseksi, ketään ei kiinnosta lukea esseen pituista analyysia siitä kuinka pettynyt olen sen ratsastuskerran päätöksiini. Meidän huonot ratastuskerrat kun ovat 95% minun syytäni, vaikka allani onkin tamma.
Vaikka täällä esiintyy vaan se jäävuoren huippu, ja tulee aina esiintymään, niin olen aina halunnut pitää sen avoimena ja rehellisenä. Huipulta voi välillä löytyä onkaloita, joiden avulla pääsee vuoren juurille asti.
Tämä postaus oli hyvä esimerkki tästä.
Haluaisin kuitenkin kertoa teille kaiken mitä elämässäni Arbaleesian kanssa tapahtuu. Haluaisin saada kaikki tunnetilani heijastettua tänne. Kaikki ne pienet arjen ilot ja surut. Miksi en sitten onnistu tässä? Ensinnäkin sen takia, etten koskaan oikeastaan ole pitänyt kirjoittamisesta. Olen todella hyvä kirjoittamaan tieteellisiä esseitä ja ilmaisemaan ajatuksenkulkuani paperilla. Mutta kun pitäisi saada tekstiin kaunokirjallisia sävyvivahteita ja piilotettuja merkityksiä joudun työskentelemään kovasti ulossaannin kanssa. Tämänkin postauksen kirjoittamiseen meni oikeasti lähes vuosi.
Toiseksi, olen melko yksityisyydenhaluinen ihminen. Jos kysyt elämästäni, vastaan siihen todennäköisesti selittäen kaiken syntymästäni tähän hetkeen. Olen avoin ja sosiaalinen. Mutta jos kysyt luokkavoiton jälkeen, että miltäs tuntuu, saatan hymähtää ja todeta että juu ihan kiva. Oikeasti saatan ulkokuoren sisällä kiljua riemusta. Sen jäävuoren huipun alla rakastan koko sydämestäni itselleni läheisiä asioita ja itken suunnilleen joka jaksossa Gossip Girliä. Heittäydyn aina täysillä ja koko sielullani kaikkeen. Ja tulen alas pilvilinnoistani yhtä täysillä.
Kerron tämän kaiken, koska nähtäväksi minulle on tullut tavaksi kokea tietyn aika ajoin jonkinlainen reformi. Kuukausi sitten muutin pitkästä aikaa blogiani ihan koodeista alkaen. Vuosi sitten syksyllä pistin kaiken uusiksi sisältöä myöten.
Olen kyllästynyt blogini pinnallisuuteen. En koe, että minulla on teille mitään tarjottavaa. Tämä blogi on hiljalleen alkanut tuntua jotenkin vieraalta, irralliselta. Kerron teille, että jeejee ratsastus meni hyvin tehtiin sitä ja tätä. Kuka haluaa lukea keskinkertaista tekstiä perusputen elämästä (joka tosin välillä elää luullen olevansa Valegro)? Mikä on sen viihdearvo? Mikä on sen inspiraatiokerroin? Haluaisin, että jokaisella lauseella mitä kirjoitan on merkitys. Haluaisin tarjota teille jotain muutakin kuin vaaleanpunaisen turvan ja suloisia sanoja. Haluaisin tarjota teille hieman omia näkemyksiäni asioista, palan sielustani.
En ole koskaan oikeastaan edes harkinnut blogitaukoa, sillä koen jonkinlaista velvollisuudentunnetta tämän blogin kanssa.
Tämä hetki tässä, on ensimmäinen kerta neljän vuoden aikana, kun tuijotan mesmeroituneena ulkona leijailevia lumihiutaleita ja kysyn
mitä tehdä. Veisinkö blogiani arkisempaan suuntaan, panostaisinko treenivinkkeihin, valokuvaukseen, videomateriaaliin vai postaisinko vain niitä kohokohtia. Ehkä minun pitäisi tässä vaiheessa kysyä teiltä mitä tehdä, tehän tätä sisältöä luette.
Loppuun irrallisena hatunnostona: Eräs upea esimerkki hyvästä bloggaajasta tällä blogitaantuman aikakaudella on Rosse. Jaksan päivästä toiseen ihmetellä, kuinka jollain on energiaa tuottaa sisältörikasta tekstiä melkein joka päivä. *taputusemoji*
Nämä ovat ajatuksia, joita jokainen bloggaaja varmasti blogiuransa kanssa miettii. Mitä blogien pinnallisuuteen tulee, olen sitä mieltä sekä bloggaajana että blogien seuraajana, että jokaisen blogin pitää saada olla kirjoittajansa näköinen. Se, että blogi on kirjoittajansa näköinen ei tarkoita sitä, että blogissa jaetaan kaikki huonoimmat ja hämärätkin hetket jonka vuoksi puhutaan, että blogit ovat pinnallisia. Mielestäni varsinkin hevosblogien tulee olla paikkoja, johon sekä kirjoittajan että lukijan on kiva pysähtyä hymyssä suin. Itse henkilökohtaisesti skippaan kaikki tekstit, jotka ovat kirjoitettu pahalla mielellä, ahdingossa tai niissä on muuten negatiivinen tunnelataus. Se on totta, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu mutta mielestäni silti kaikista epäonnen hetkistä ei tarvitse kertoa kaikelle kansalle julkisesti. Meillä kaikilla, myös bloggaajilla on oikeus yksityisyyteen ja haluan uskoa siihen, että jokainen joka tekstejä lukee, ymmärtää että elämässä ei ole kaikki yhtä hypetystä ja ruusunpunaisilla laseilla tanssimista.
VastaaPoistaVaikka olen itsekin sortunut huonoina hetkinä miettimään, miten blogia voisi parantaa, olen nyttemmin ymmärtänyt että bloggaamisesta ei kannata tehdä liian suurta numeroa. :) Hyvän bloggaajan voisi kai tunnistaa siitä, että se kulkee ja muuttuu kirjoittajansa mukana. En minä aikanaan lukijana pahastu, jos treeniblogi muuttuu hiljalleen arkiseksi hömpäksi, tai päinvastoin. Hyvä bloggaaja on koukuttanut lukijat matkaansa jo niin kauan aikaa sitten, että sisältö kuin sisältö uppoaa lukijoihinsa. :)
Ihanaa ja tapahtumarikasta uutta vuotta teille! :)
-Siiri, Siirin blogi
Hyvää tekstiä kirjoitat! Olen kyllä täysin samaa mieltä, olen lopettanut monen muuten hyvän blogin lukemisen niiden negatiivisuuden takia.
PoistaSuhde bloggaamiseen minulla on vähän ristiriitainen. En ota paineita kahden viikon hiljaisuudesta, mutta vastapainona otan kyllä hieman paineita blogini laadusta. Ajatuskin kuvattomasta postauksesta kauhistuttaa minua näin visuaalisena persoonaana.
Tiedän osan nykyisistä lukijoista seuranneen minua ihan niistä alkuajoista. Muistan ajetelleeni kuinka aikuismainen blogini oli, kirjoitin kirjakielellä ja hymiöitä oli mukamas vähän... Nyt myöhemmin olen piilottanut varmaan puolet postauksista koska ne hävettävät niin paljon, oi tuota ihanaa 15-vuotiaan ajatusmaailmaa... Käy sääliksi niitä lukijoita jotka ovat roikkuneet mukana läpi blogini kehityskaaren. On ollut shoppailua, valokuvausta ja typeriä kuulumisia turhasta koulupäivästä. Huvittaa, että jotkut ovat seuranneet minua koko tämän ajan :D
Ehkä pitäisi oppia olemaan tyytyväinen nykyhetkeen. Perfektionistina tämä ei tosiaankaan ole helppoa, ja löydän aina kehitettävää kun sitä ei välttämättä edes olisi. Ehkä uuden vuoden lupaukseni voisikin olla juuri se rennompi ote blogin suhteen.
Kiitos Alexandra loppusanoista <3
VastaaPoistaSun blogi on ollut lähes alusta asti mun lemppari, vaikka olit niin "nuori" kun aloin seuraamaan. Tykkään sun tyylistä, mutta välillä on ehkä etsittävä sitä omaa juttuaan. Pakolla ei kannata mitään vääntää, mutta laiskaksikaan ei tarvitse ryhtyä. Jos tykkää bloggaamisesta ja sille löytyy motivaatiota niin lukijat huomaavat sen. :) Mun mielestä blogissa ei tosiaankaan tarvitse kertoa kaikkea, mutta epärehellisyyskään ei kannata. Asioita voi hieman siloitella ja niitä voi (kannattaa!) jättää myös kertomatta. Yritän itse ainakin bloggailla näiden suuntalinjojen mukaisesti. :)
<3
PoistaVähän niin kuin meidän koira, se kuulee sen mitä se haluaa kuulla; samoin blogiin kannattaa kirjoittaa niitä juttuja mitä haluaa sinne kirjoittaa.
Itsekin kirjoitan valikoivasti niistä hetkistä mistä koen eniten olevan hyötyä kirjoittaa. Sellainen valikoitu, mutta rehellinen totuuus meidän elämästä. Jotenkin viime aikoina on vaan tuntunut siltä että jotain on muutettava. En tykkää selkeästi olla pitkään aloillani :D Yhden postaussarjan tässä juuri keksinkin jonka kautta opin ehkä rakastamaan tätä blogiani taas :)
Mä itse tykkään sun blogista just tämmösenä kun tää on. Laadukkaita kuvia ja pohdintoja valmennuksista ja kisoista. Niihin pystyy itsekin samaistua (tai voi haaveilla samaistuvansa, kun olen kuitenkin eri tasoinen ratsastaja). :)
VastaaPoistaKiva kuulla!:) Ehkä oon vaan taas vaihteeksi liian rankka itselleni..
Poista