SAATAN USKOA IHMEISIIN

Tiedättekö sen tunteen kun oma hevonen on ollu kaks vuotta enemmän tai vähemmän kipee. Välillä on ollu toivoa, välillä tekis mieli luovuttaa. Sit yhtäkkiä, ihan puun takaa, pitkän huonon jakson jälkeen tapahtuu jotain ihan uskomatonta.

Maanantaina oli tarkoitus vaan köpötellä, kuten koko seuraava kuukausi Vermon aikaan asti. Yhtäkkiä pienen ravipätkän jälkeen Arbaleesia lähtee laukkamaan, en saanu sitä pysäytettyä pelkällä kaulanarulla, joten annoin mennä. Arbaleesia veti päätään ylös-alas ja laukkas ihan puhtaasti täyttä vauhtii ympäri kenttää. Muutenkin Arbaleesian olemus oli paljon iloisempi ja se oli paljon uteliaampi kuin yleensä. Mua hymyillytti, sillä pari päivää sitten ravikin oli vaivalloista ja huonoa. Laitoin vielä riimuun ohjat ja ratsastin hetken. Arbaleesia kantoi ittensä tosi hyvin ja ravas niin raamikkaasti. Vähän kuitenkin pelotti, entä jos tää oli vaa tuuria, entä jos se on ens kerralla taas huono.

Eilen mentiin Lilan kanssa taas tallille. Käynnissä A tuntui hyvältä, kuten aina. Alkukäyntien, parin pohkeenväistön ja etuosakäännösten jälkeen nostin ravin. Se sama hymy naamalla ravailtiin ympäri kenttää. Ravi oli laadukasta eikä se näyttänyt mitään merkkejä kivusta. Pienen seuraa-Lilaa-välikävelyiden jälkeen otin laukkaa. Arbaleesia nosti korvat hörössä valtavalla loikalla laukan. Laukattiin ensin täysii ympäri kenttää jonka jälkeen työskenneltiin hetki laukassa. Miettikää, eka kunnon treeni taas pariin kuukauteen. Ei ihme että hymyillyttää.

Ainaki on laukka ylämäkeen!

Jotenkin nää kaks viimestä kertaa on täyttäny mut toivolla. Ehkä heppa on nyt kunnossa, ehkä me päästäis starttaamaan jotkut kisat. Ehkä kaikki olisi vihdoinkin hyvin. Vähän kuitenkin ihmetyttää että miksi se yhtäkkiä on niin hyvä ilman mitään kunnon syytä? Sitä mutta hetkeä odotellessa. Kaikesta epäilyksestä huolimatta haluun nauttia tästä hyvästä ajasta täysillä.