22. syyskuuta 2016

Koska on aika lopettaa?

Mä olen jo jonkin aikaa miettinyt tätä. Yhtenä päivänä sitä vaan alkaa kyseenalaistamaan miksi tekee tätä ja mitä tästä oikeasti hyötyy? Miksi stressata asian suhteen, josta ei tunnu saavan enää mitää irti? Puhun siis bloggaamisesta.
Jotenkin viime aikoina olen kyseenalaistanut syitäni blogata ja miettinyt vähän syvemmin miksi minä tätä teen. Miksi murehdin siitä saanko kuvaajan tarpeaksi usein, jotta postaustahti säilyy. Miksi jaksan ahdistua, kun en löydä mistään aikaa kirjoittaa tai muokata kuvia? Miksi koen velvollisuutenani tuottaa sisältöä treeneistäni, jotka eivät lopulta ole kamalan kiinnostavia tai inspiroivia. Sitä alkaa neljän vuoden ja tasan 500. postauksen jälkeen väkistenkin miettimään tälläisiä.
En koe mitään pakottavaa tunnetta blogata, enkä koskaan tekisi tätä jos kokisin sen epämieluisaksi. Tästä on lähinnä tullut velvollisuudentunteesta rutiini – tylsä sellainen. Lähes neljä vuotta on pitkä aika. Olen tänä aikana kasvanut 15-vuotiaasta teinistä nuoreksi aikuiseksi. Ylä-asteen kauhukakarasta kypsäksi yliopisto-opiskelijaksi. Ponivuosista kouluratsastajaksi. Blogin alkuaikoina postasin päivittäin, milloin koulupäivästä milloin Arbaleesia oli niin hieno tänään!!!! Bannerit olivat toinen toistaan mielikuvituksellisimpia ja silloinen kamerani oli mielestäni automaattiasetuksilla maneesissa niin pro. Nykyään olen todella tietoinen kaikesta mitä julkaisen, enkä todellakaan pitäsi enää niin henkilökohtaista blogia.
Aloitin bloggaamisen alunperin hetken mielijohteesta uutena vuotena 2012 jolloin julkaisin ensimmäisen postaukseni. Jo silloin päätin, ettei tämä blogi-innostus olisi mikään tähdenlento, enkä lopettaisi kuukauden jälkeen kuten moni ystäväni. Neljä vuotta myöhemmin uskallan vihdoin myöntää, että ehkä sitä pitäisi hiljalleen siirtyä eteenpäin.
Olen ollut jo pitkään jumissa tekstini suhteen, toistaen itseäni postauksesta toiseen. En koskaan ole ollut kirjailijatyyppiä. Mulla on luonnoksissa roikkunut pitkään postaukset kuten Hevosen monipuolinen ruokinta, Miten menestyä koulukisoissa? (ironista ottaen huomioon viime kisamme :D) ja Oman hevosen hyvät ja huonot puolet. Kuitenkin näiden hieman erikoisempien postausten toteuttaminen vaatii extrapanostusta, jota mukavuudenhaluisena ja melko kiireisenä ihmisenä minulla ei kamalasti ole.
Nykyään blogeilta vaaditaan niin hirveästi. Pitää olla toinen toistaan mielenkiintoisempia postauksia, eikä ketään enää kiinnosta lukea entisajan tyyliin toisten kuulumisia. Toisaalta ymmärrän tämän - ketä kiinnostaa tuntemattoman hevosharrastus? Ehkä tämä on se syy miksi bloggaaminen ei tunnu enää omalta; bloggaajan pitäisi olla ammattitason valokuvaaja (tai lähinnä hänen äitinsä), toimittaja ja koomikko. Nyt on yhteistyökumppaneita, portaaleja ja ties mitä. Olen samalla kasvanut ulos, että jäänyt jälkeen blogimaailmasta ja välillä tunnen itseni kuin 80-vuotiaaksi älypuhelimen kanssa.

Olen aina halunnut pitää blogini blogina. Ei blogin kuulu näyttää kotisivulta (nähtävästi nykyinen trendi), eikä bloggaajan velvollisuus ole tuottaa artikkelitasoista asiasisältöä. Siihen on toimittajat. Blogi on kuvaus henkilön elämästä ja siitä mitä hän muille haluaa julkisesti jakaa. Blogi on sellainen, minkälainen kirjoittaja haluaa sen olevan. Tosin tämäkään ei ole totta, sillä olen viime aikoina todennut irtautuneeni blogistani hieman. Blogini imago on vuosien varrella muovautunut kategoriaan asiallinen ja hajutonmauton. En kuitenkaan itse ole persoonana kovin hajutonmauton, vaan olen täynnä suorasukaisia mielipiteitä joista paras ystäväni on saanut elämänmittaisen osansa, ja teen hetken mielijohteesta mitä typerimpiä asioita.

En koe miellyttäväksi ilmaista mielipiteitäni täällä kovinkaan kärkkäästi, koska jokainenhan meistä tietää nuo rakkaat anonyymit. En pelkää kritiikkiä (kiitos sinulle joka ehdotit jalustinten pidentämistä, se toimi) tai ilkeileviä kommentteja, mutta en yksinkertaisesti jaksa vaivautua olemaan tekemisissä jälkimmäisenä mainittujen kanssa. Nämä kuvat ovat tribuutti sinulle joka sanoit, etten osaa ratsastaa hevostani peräänantoon kuin kangilla.
Blogiyhteisö oli ennen rentoa ja avoin. Julkaisit postauksen jossa kerroit ratsastaneesi tänään ponilla ja se oli oikein kiva ja läntsäät siihen pari kuvaa ja voila – kehuvia kommentteja sateli. Nykyään saan kuulla ystäviltäni, kuinka he oikeasti pahastuvat kommenteista, joiden tarkoitus selkeästi on vain aiheuttaa mahdollisimman paljon pahaa ja ikävää. Onneksi olen itse saanut todella vähän tälläisiä kommentteja, kiitos tästä teille. Tähän väliin voisin kiittää teitä aktiivisia kommentoijia, muistan kyllä teidät ja lämmitätte aina sydäntäni.

Hevosharrastus on parhaimmillaan sitä kun otat ylipirteän koirasi mukaan tallille, hevonen on upea ratsastaa ja isäsi saa upeita kuvia otettua. Etkä koe minkäänlaista pakottavaa tunnetta jakaa niitä someen tai kirjoittaa päivästä blogitekstiä. Se riittää, että nuo ihanat hetket ja muistot ovat vain sinua itseäsi varten.
Minun on jotenkin kamalan vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi, kun en ajatuksiakaan saa koottua kasaan. Tämä ei ole lopetusilmoitus, vaan lähinnä ajatuksieni purkamista tekstimuotoon. En todellakaan tiedä mihin suuntaan tästä jatkan. Mainittaakoon loppuun vielä, että Arbaleesia on ollut aivan mahtava ratsastaa nyt kun vaihdoin suoran kuolaimen tavalliseen niveleen! Sitä on oikeasti ilo työstää kun kaikki vaan toimii.

8 kommenttia:

  1. Tykkään sun blogista paljon, vaikka toisinaan kyllä tuntuu että samankaltaista tekstiä on lukenut ennenkin, kuten itsekin sanoit. :) En todellakaan halua kannustaa sua lopettamaan blogia, koska tykkään lukea teidän treeneistä ja kisoista, vaikken oikeastaan ikinä kommentoikaan! Kumminkin, suljin oman blogini viime jouluna ja olo on ollut sulkemisen jälkeen jotenkin ihanan vapaa, ja aikaa on jäänyt todella paljon enemmän kaikelle muulle. Muutamina päivinä (aikavälillä joulukuu-kesäkuu) tuntui siltä, että olisipa kiva kirjoittaa postaus blogiin. Sen enempää ei kuitenkaan ole jäänyt blogia ikävöimään.. Oon myös samaa mieltä siitä, että blogimaailma on on viime vuosina muuttunut siihen suuntaan, etten itse halua olla touhussa mukana muuta kuin satunnaisten blogien lukijana.

    Tsemppiä jatkoon! Ja kylläpä Arbaleesia (ja varsinkin sen kaula!!) näyttää upealta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä olin tänään sellaisessa Miten maailmaa muutetaan-tapahtumassa ja sain sieltä todella paljon irti tämän bloginkin suhteen. Kaikki lähtee siitä yksilön halusta tehdä muutosta. Muutokseen tarvitaan tahtoa. Onko mulla tahtoa tai jaksamusta muuttaa (ei change-vaan transform) mun blogia, se on se kysymys. Jotenkin en koe tätä omakseni, mutta en yksinkertaisesti tiedä mitä minun pitäisi muuttaa, jolloin tuo loppettaminen on alkanut pyöriä ajatuksissa.

      Arbaleesia kerää tällä hetkellä todella kivasti massaa, oon ihaillu sen muskelietupäätä jo jonkin aikaa *.*

      Poista
  2. Mä oon seuraillut tätä blogia jo vuosia. Luen lähes kaikki potaukset, mutta en ole kommentoinut varmaan juuri koskaan... Olen niin laiska sen suhteen. Kuulumisianne on kiva seurata ja kirjoitat hyvin, mutta ymmärrän kyllä mitä hait tällä kirjoituksella. Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ja siis mua aina kauhistuttaa ku joku sanoo lukeneensa blogiani vuosia. Ihailen teitä ku ootte sietäny mua niin pitkään :D

      Poista
  3. Mäkin oon lukenu tätä jo monta vuotta, niistä ajoista asti, kun ratsastit sellasta söpöä pikkuponia. :D Jotenkin tosi haikeeta, kun kaikki tälläset blogit, joita on seurannut jo vuosia, lopettaa tai hiljenee muuten vaan, mutta lukijana oon itekkin kasvanu tässä 14-vuotiaasta 19-vuotiaaksi, että ymmärrän kyllä ettei enää oo ihan sama ajatusmaailma ku sillon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikkiponiiiii! Maailman söpöin ja ihanin otus jota muistelen lämmöllä ja kaipuulla varmaan mummonakin <3

      Ja jep, moni omakin lempparini on lopettanut ja onhan se haikeeta, mutta ymmärrettävää..

      Poista
  4. Anonyymi23/9/16

    Harmi jos päätät lopettaa blogin pitämisen, sillä vaikka aloitin sen lukemisen vasta niin jotenkin kirjoituksiasi on ollut huippu seurata! Ymmärrän jos tulet lopettamispäätökseen, mutta kannattaa miettiä, että tekeekö oikeasti mieli lopettaa vain koska meille kirjoittaminen tuo paineita ja stressiä vai onko pelkkä kirjoittaminen se ikävä syy. Jos pääpaino olisi ensimmäisessä, kannattaisi miettiä, että mikä voisi vähentää sitä painetta. Ei tästä kannata kuitenkaan stressiä ottaa ja ehkä pitäisit hetken aikaa taukoa vaikka treenipostauksista: kirjoittaisit kaikkea muuta mihin treenipostaukset ovat vieneet ajat. Voisi hetkellinen muutos saada motivaatiota palaamaan tai sitten ei.
    Olen myös anonyymi joka kehotti sinua pidentämään jalustimia ja huippua kuulla, että tämä toimi! Ihana aina jos pystyy edes vähän olemaan avuksi :) tsemppiä sulle jatkoon päätät mitä tahansa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep siis kuten sanoin, en jotenkin saa ajatuksiani kasaan asian suhteen. Tuntuu yksinkertaisesti siltä että olen menettänyt sen bloggaamisen ilon.

      Ja siis samana päivänä kun laitoit sen kommentin totesi valmentajakin että olen huomaamattomasti alkanut istua vähän liian takakenossa! Silloin on joo helpompi myötäillä hevosen liikkeitä ja mun aivot on jotenkin ajatellu että istun silloin paremmin takaosan päällä :D Nyt kun suoristan keskivartalon pääsee syvät vatsalihakset kunnolla töihin ja tuomaan keskivartaloon voimaa->kaikki toimii helposti vain istunnalla. Tullu vähä uutta draivia tän muutoksen myötä ;)

      Poista