Ei me olla täydellisiä

Meiän kyyti on nyt kyllä sellaista vuoristorataa, että huhhuh! Viime viikon lopulla sain todella kivan touchin Arbaleesiaan, ja nyt taas alkuviikon ratsastus oli katastrofi, jonka jälkeen se olikin taas hyvä. Odotan innolla sunnuntain valkkaa, että mikä päivä silloin osuu kohdalle.

Kuvat ovat nyt siltä alkuviikon katastrofilta. Laitankin tänne nyt ihan rehellisesti kuvia niistä huonoista, että hyvistä pätkistä. Kaikista kuvista kyllä paistaa läpi se, kuinka Arbaleesia ei vaan liikkunut koko kropan läpi. Hetken ajan se meni aina todella hyvin, ja sitten ihan yhtäkkiä se heittää selän alas ja lähtee juoksemaan. Mulla loppui oikeasti taidot kesken, kun mikään ei toiminut. Yritin pitää ihan hiljaa käden, istua kunnolla, ratsastaa pohkeella eteen, vaikka mitä. Parhaista yrityksistäni huolimatta sain reaktioksi ilman syytä suu auki selättömänä juoksevan "kouluratsun". Aina ei voi onnistua, ei edes vaikka kuinka yrittää.

Siis vau mikä takaosan työskentely! Ai kamala...

Tarkoituksena oli harjoitella ensi viikon joukkuealuemestaruuksiin. Mennään siellä se vaikein ohjelma, eli lasten henkilökohtainen. Vähän jänskättää, mutta eiköhän se hyvin mene jos Arbaleesia haluisi päivän ajan leikkiä ruunaa. Arbaleesia nimittäin ohjasajetaan Hockuksen toimesta tänään, sunnuntaina ja tiistaina on valmennukset ja perjantaina valmentaja ratsastaa. Lähtökohta kisoihin pitäisi siis olla hyvä! 

Kuten mainitsin, väläytteli Arbaleesia välillä niitä hienoja moovsejaan, mitä kisoissakin haluan sitten nähdä. Pari avoa oli oikeasti kivasti ylämäkeen ja lavat liikkui. Valitettavasti suurin osa ratsastuksesta meni kuitenkin ihmetellen, että mitä ihmettä tää hevonen tekee ja miksi se reagoi pyyntöihini ihan päinvastoin miten pitäisi. Samat asiat mitä ollaan tehty vuosia, ovat yhtäkkiä rouvan mielestä aivan liikaa pyydetty.

Aina välillä tulee näitä grande katastrofeja. Ratsastuskertoja, jolloin mikään ei yksinkertaisesti onnistu. Kertoja, jolloin Arbaleesia ei suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön ja muistuttaa olevansa Tamma. Tällöin pitää vain olla kärsivällinen, yrittää parhaansa ja lopulta todeta että ehkä huomenna sitten paremmin.

Yleensä tälläisten kertojen jälkeen mua ärsyttää aivan törkeesti. Mietin pääni puhki mitä oisin voinut tehdä toisin ja miksi hevonen oli noin yhteistyökyvytön. En koskaan ole päässyt selkeään lopputulokseen, sillä yleensä seuraavana päivänä samat asiat mitkä eilen olivat vain haave, ovatkin taas peruskauraa. Kuten vaikkapa rentous ja selän aktiivinen työskentely.

Ja kuten aina, niin kävi nytkin. Menin ratsastamaan heti seuraavan päivän aamuna oman mielenrauhani vuoksi (jos Arbaleesia on monta päivää putkeen kamala->kipuja?). Vaihdoin kuolaimen kolmipalaan ja eliminoin kaikki häiriötekijät. Puksuttelin maneesin keskiympyrällä hakien rentoa ja isoa ravia tasaisessa muodossa. Ja kappas, sainkin juuri sitä ja kaikki oli taas hyvin. Ainakin sen päivän ajan.

Ei meistä kukaan ole täydellinen. Tälläistä tää elämä tammojen kanssa on. Välillä itkettää, välillä itkunaurattaa ja välillä ollaan jo suunilleen ilmottautumassa GP-kisoihin.