3. heinäkuuta 2016

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto

Joskus tekee mieli luovuttaa. Joskus ratsastuksen jälkeen tuntuu siltä, että haukattiinkohan me nyt liian iso pala. Joskus ihmettelee onko oikeasti edes ajatellut ajatellessaan.

Tuollainen fiilis mulle iski torstaina kun ratsastin yli viikon tauon jälkeen. Keskiviikon estevalmennuksessa Arbaleesia väläytteli taitojaan estepuolella ja suoritti todella hyvin. Torstain kouluratatreeneissä mikään ei sujunut, ja pohdin koko illan pitäsikö vaan luovuttaa ja perua startti. On se kumma, että tälläinen vannoutunut kouluratsastaja suoritti paremmin esteillä, kuin koulutreeneissä. Valmentajakin on Ypäjällä, joten olen ollut ihan yksin loppuviikon.
On todella harmi, ettei Arbaleesiasta estehevosta enää voi tulla. Se nauttii niin paljon hyppäämisestä. Keskiviikkona sain pari valaistumista ratsastukseni suhteen esteillä, ja kaikki tuntui niin helpolta. Odota estettä ylävartalo suorassa pohkeet kiinni ja hyppää kun hevonen hyppää. So simple. Arbaleesia väläytteli niinkin pienillä esteillä upeita pyöreitä hyppyjä ja kanssaratsastajiltakin sateli kehuja.
Torstain koulutreenissä Arbaleesia ravasi selättömänä, venkslasi kielen kanssa ja tuntui vetävän herneet nenään ihan kaikesta. Ötökätkin häiritsivät. Teki mieli luovuttaa. Teki mieli unohtaa ne kirotut sulut ja avot ja vaihdot. Ryhtyä esteratsajaksi; odottaa, hyppää, odottaa, hyppää. Unohtaa kaikki taivutukset ja peräänannot.

Tälläisiä hetkiä meillä on harvoin. Arbaleesia on hankala ratsastaa – on aina ollut, mutta silti harvemmin reagoin siihen näin voimakkaasti. Jotenkin tuo häämöttävä rata stressaa, ja mietin yhä useammin ollaanko me oikeasti vielä valmiita siihen. Pelottaa nyt jo, jos paperi onkin täynnä vitosia kommenteilla ei riittävä. Kyllähän mä tiedostan, ettei tuo putte mikään liitokavio ole, mutta silti haluaisin yrittää.
Torstaina mun piti mennä maastoon. Mielenrauhani vuoksi päätinkin mennä vielä niitä kirottuja sulkuja ja avoja. Laitoin tötsistä kouluradan kirjaimet, ja kummasti kaikki sujui paljon paremmin. Arbaleesia oli kuumudesta ihan nuutunut, joten en keskittynyt liikkeen laatuun niinkään paljon kuin tekniseen suorittamiseen. Olen kuvitellut sulun olevan kaksi kertaa jyrkempi kuin mitä se oikeasti on ja nyt kun sain perspektiiviä ja sitä ratamoodia alle, ei ne asiat tuntuneet ollenkaan niin vaikeilta. Itse asiassa vaikeudeksi muodostui mennä niinkin naurettavan loiva sulku. Niin se maailma kääntyi taas ylösalaisin.

Kyllä me tähän pystytään. Kaivetaan se itseluottamus kaapin perukoilta ja mennään ilman epäilyksen häivähdystä. 
Pieni askel kerrallaan ja kyllä se siitä.

3 kommenttia:

  1. Anonyymi3/7/16

    Itellä on välillä sama tunne hevoseni kanssa että tekisi mieli vaan heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Kuitenkin jostain saan voimaa jatkaa ja yrittää tehdä niitä meille vaikeilta tuntuvia asioita. Lopulta se sitkeys palkitaan! :)

    VastaaPoista
  2. Blogisi on arvosteltu, löydät arvostelun blogini uusimmasta postauksesta :)

    Pollenkirjakarsina.blogspot.fi

    VastaaPoista