4. joulukuuta 2015

Koskaan ei voi tietää kun se omalle kohdalle sattuu

Kuvitelkaa tämä.

Olet rauhallisessa maastossa hevosesi kanssa. Ratsu on rekkojen ohitusta lukuun ottamatta normaalisti mitä oivallisin maastoratsu, ei ole tarvetta vahvoille kuolaimille eikä kontrolli koskaan petä.

Kaikki on hyvin. Hevonen kävelee reippaasti korvat höröllä tutkien ympäristöään. Parin viikon maastotauon jälkeen odotatte molemmat innolla horisontissa siintävää laukkasuoraa.
Suoralle päästyänne hevonen steppailee pari askelta ja kääntää päänsä kohti sinua, ikään kuin kysyäkseen voidaanko jo mennä? Et edes ehdi antamaan pohkeita kun ollaan jo reippaassa laukassa kohti suoran päätyä. 

Suoran päädyn lähestyessä pyydät parilla napakalla ohjasotteella ravia, mutta hevonen jatkaa laukkaa. Itse alat hieman naureskelemaan ja käsistä katoaa voimat. Naurat vielä hieman lisää. Joku taitaa olla vauhdikkaalla päällä tänään. Lopulta tien kaartuessa saat hevosen käyntiin ja jatkatte matkaa kohti seuraavaa laukkasuoraa.

Laitat kännykkään sports trackerin päälle, sillä haluat nähdä kuinka kovaa oikein menette. Edellisen pätkän perusteella varmasti 50km/h. Pari napakkaa pidätettä, ei vielä. Minimaalinen pohkeiden siirto ja hevonen säntää taas laukkaan. Tunnet adrenaliinin virtaavan suonissasi.

Hymyillyttää, kylmä viima pieksee päin naamaa ja tuuli ujeltaa korvissa. Pari naurahdusta, hevosesi esitti juuri sarjavaihtoja kiitolaukassa. Miksei siltä koulukentälläkin löytyisi tälläisiä taitoja? Kaartessa siirtyminen raviin alamäkeä varten. Alamäen vasta puoliksi loputtua hevonen onkin taas jo laukassa.

Kaikki on hyvin. Hevonen katsoo hieman solisevaa puroa, mutta matkaa jatkuu ongelmitta. Ajattelet kuinka hyvältä hevosesta varmaan tuntuu päästellä ylimääräisiä höyryjään. Toivot ettei laukkasuora koskaan loppuisi. Ihmettelet kuinka hevonen edes pysyy perillä jalkojensa kulusta. Hiekkaa ja mutaa lentää joka suuntaan.

Suoran pääty alkaa lähenemään, näkö on vähän sumea kaikesta roskasta ja silmäkulmat kosteat viimasta. Alat valmistelemaan raviin siirtymistä... 

Jotain kuitenkin tapahtuu.
Hetken hämmennys. Tyhjyys. Pimeys. 

Havahtuminen. Nopeat reaktiot. Rationaalisuus.
Sekunin sadasosassa ymmärrät mitä juuri tapahtui. Nouset nopeasti ylös siitä ojasta mistä löydät itsesi. Ensimmäinen huoli, missä hevonen? Huomaat samalla sekunilla sen hyppäävän viereiselle savipellolle paniikissa. Napsaiset ruohotupon varmuuden vuoksi ja kutsut hevosen luoksesi. Pari raviaskelta, hyppy ojan yli ja hevonen jää metrin päähän tuijottamaan sinua silmät pyöreinä puuskuttaen. Rukoilet että se ei lähtisi mihinkään. Pari askelta, otat kiinni ohjista ja annat ruohotupon hevoselle samalla yrittäen rauhoittaa sitä. Hevonen on enemmän paniikissa kuin sinä. Miksi näin kävi, vaikka kaikki oli hyvin?

Hevonen on pakoeläin. Sen me kaikki tiedämme. Se rauhallisin ja varminkin hevonen saattaa reagoida hyvin voimakkaasti juuri tuon takia.

Kirjoitin tämän tekstin, koska haluan havahduttaa teitä. Ehkä tämä oli hyvä havahdutus itsellenikin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu siltä, että tunnen Arbaleesia läpikotaisin. Eihän se koskaan mitään tee. Se näyttää hampaita, mutta ei koskaan pure. Se heiluttaa häntää mutta ei koskaan potkaise. Sen voi jättää käytävälle irti eikä se liikahda mihinkään pyytämättä. Tiedän täysin kuinka se reagoi eri asioihin.

Sitä ikään kuin turtuu ajatukselle, että jotain voisi sattua. Mutta koskaan ei saisi unohtaa, että yleensä se on se tutuin ja turvallisin joka lopulta yllättää. Hevosen ensimmäinen reaktio on paeta, ei se sille mitään voi.

Olen tippunut Arbaleesialta viimeksi varmaan lähemmäs viisi vuotta sitten. Löysin suustani vielä illallakin hiekkaa ja aamulla totesin oikean jalan noston olevan kivuliasta ja pää kääntyy vaivalloisesti. Olin kuitenkin kiitollinen, sillä kenellekään ei sattunut mitään pahempaa. Minulle olisi saattanut käydä hyvinkin pahasti ellei minulla olisi ollut kypärää, sillä lensin Arbaleesian selästä niskalleni.
Haluan siis muistuttaa teitä. Älkää vaivutko sellaiseen turvallisuudentunteeseen joka turruttaa aistinne käsitellessänne sitä turvallisintakaan hevosta. Aina kannattaa miettiä, että entä jos se sittenkin jostain kumman syystä. Pysykää valppaina. Älkää luistako turvallisuudesta. Koskaan ei voi tietää.

10 kommenttia:

  1. Anonyymi6/12/15

    Tää oli oikeesti tosi valaiseva postaus! Hyvin kirjotit ja kivoja kuvia :) Onneksi ei sattunut pahemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep onneksi selvittiin säikähdyksellä..

      Poista
  2. Anonyymi7/12/15

    Voi Alexandra, onko olo vielä kovin kankea eli miten kovan kolauksen sait? Terveisiä Haminasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei onneksi, enää pari mustelmaa siellä sun täällä. :)

      Poista
  3. Erinomainen kirjoitus :)

    VastaaPoista
  4. Anonyymi9/12/15

    Oma hevoseni oli sellainen loikkija, että siitä ei voinut ikinä tietää joten loikkimiseen oli varautunut koko ajan. Alussa lensinkin lahjakkaasti aina, mutta lopulta minua ei tuntunut tiputtavan kuin joku ihan erikoistilanne. Kun oli koko ajan varautunut loikkiin, selässä pysyi huomattavasti paremmin ja osasi kiinnittää huomiota omaan painopisteeseen ja pysyä jäntevän valppaana. Yhdestä asiasta en kuitenkaan tinkinyt: koppajalustimet! Vahvemmat kuolaimetkin kaivoin jollain kohtaa varuiksi, vaikka ei hevonen niitä tarvinnutkaan normaalitilanteessa, ihan löysin ohjin mentiin. Kuitenkin silloin kun sitä jarrua kaipasi, ne olivat saatavilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mielenkiintoista, miten nuo koppajalustimet vaikuttavat? Onko ne sen takia vaan, ettei jalka jää jalustimeen kiinni? Meillä tällä hetkellä tuollaiset kevytjalkkarit ja kyllähän sitä vähän miettii että jalan mukanahan ne lentää, kuten lensikin. Kiinni en sentään jäänyt.

      Mun pitäs vähän etsiskellä kuolainvarastostamme norsujarrua, pessoa ja pelham taitaa olla ainoat mitä meiltä löytyy noita vahvempia kuolaimia. Toisaalta jos nyt ihan extreme halutaan mennä niin kanget ne vasta jarrut oiski tarvittaessa.

      Poista
  5. Anonyymi13/6/17

    Juuri tämän takia hevonen kannattaakin opettaa pakenemisen sijaan toimimaan toisella tavalla, vaikka pysähtymään. Se on mahdollista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän hätään riittää se, että Arbaleesia on opetettu aina palaamaan takaisin ratsastajan luo :)

      Poista