28. helmikuuta 2015

ERIKOISPOSTAUS: 10 VUOTTA YHTEISELOA + VIDEO

Tänään 28.2.2015 on Arbaleesia ollut meillä 10 vuotta. 10 vuotta on huisin pitkä aika. Se on yli puolet sekä minun, että Arbaleesian elämästä.

21.7.2003 saapui Suomeen kahden toisen torinhevostamman kanssa siilitukkainen 5-vuotias Arbaleesia. Kaverukset Taaga ja Amanda tulivat samoilta Viron metsälaitumilta, joissa ne olivatkin viettäneet suurimman osan nuoruudestaan vapaina. Joten voitte kuvitella Arbaleesian koulutustason sen tullessa Suomeen Ratsutila Wiknerille. Sitä ei edes koeratsastettu Virossa, vaan kuulemani mukaan se ostettiin koska se oli nätti.
Niinhän siinä sitten kävi, ettei kukaan oikein pärjännyt näille kolmelle virolaiselle kaunottarelle. Taagalla pääsin jopa ratsastuskouluaikoinani menemään, mutta Amandalla menivät vain ne kaikista etevimmät. Arbaleesialla en muista menneen kuin pari henkilöä. Lopulta kaikki myytiin pois ratsastuskoululta. Ja kuten päätellä voi, päätyi Arbaleesia meille äidin uuden auton sijaan. 

Muistan kuinka mua aluksi vaan talutettiin Arbaleesian selässä, sillä lennokkaan luonteensa vuoksi en sillä itse voinut ratsastaa niin pienenä. Muistan kuinka lähdettiin ensimmäisiin ulkopuolisiin kisoihimme parin kilometrin päähän Peuramaalle. Arbaleesia kielsi ulos heti ensimmäisellä esteellä, ja lopulta ei saatu sitä takaisin traikkuun.

Muistan kuinka laitumelta usein haettiin Arbaleesiaa koko tallin tyttöjen kanssa. Silloinkin sormet ristissä toivottiin, että saataisiin se kiinni. Muistan kun Arbaleesia oli pihallamme, ja eräänä yönä tulee naapurilta kauhistunut soitto että hän oli pelästynyt henkensä edestä kun Arbaleesia yhtäkkiä tuijotti keittiön ikkunasta sisään. Muistan kuinka naapurin nurmikko yhden päivän jälkeen näytti enemmän golfkentältä kaikkine kavionkuoppineen.

Muistan kuinka Siuntiossa tehtiin äidin kanssa yhteisiä maastoreissuja erään lämminverisen kanssa. Muistan kuinka Klaukkalassa hyppäsin ensimmäistä kertaa Arbaleesialla kunnon 80cm esteen. Äiti tietysti kauhistellen vieressä, että nyt me molemmat kuollaan.
Muistan kuinka Wiknerille palattuamme aloitettiin taas kisaaminen. Muistan kuinka ylpeä olin kun tultiin usein parin ruusukkeen kanssa kotiin. Muistan sen järkytyksen kun saatiin ensimmäinen ja ainoa hylättymme koulukisoissa. Muistan kuinka estekisoja varten piti olla korvahuppu, koska kaikilla hienoilla esteratsukoillakin on, mutta ei tuon jättikorville tahtonut löytyä mistään tarpeeksi isoa. Muistan myös kuinka valmennuksissa teki usein mieli itkeä, sillä Arbaleesia oli niin vaikea. Muistan kuinka ensimmäisissä aluekisoissamme en meinannut saada Arbaleesiaa loppulävistäjällä laukasta raviin.
Muistan kuinka paljon olen kävellyttänyt Arbaleesiaa lukuisten saikkujen aikana. Muistan sen huolen, pelon ja ahdituksen. Muistan kuinka musertunut olin, kun ell sanoi että esteratsastus kannattaisi nyt jättää pois. Juuri pari viikkoa ennen sitä oltiin suuniteltu estekisoja Ypäjällä ja 120cm ratoja. Muistan kuinka sitten hurahdinkaan kouluratsastukseen monen vuoden tauon jälkeen.
Muistan iloiset kesäpäivät maastossa kavereiden kanssa. Muistan toivekkaasti porkkanaa hamuavan turvan. Kärsimättömästi kuopivan kavion. Tunteen kun päästiin tyylipuhtaasti 115cm esteen yli. Ensimmäisen maastoesteemme. Lukuisat kaulan taputukset ja sokeripalat kuultuamme luokkavoitosta. Muistan kaikki ne onnen, ilon ja riemun tunteet. Mutta myös jokaisen hetken kun olen oikeasti pelännyt Arbaleesian tulevaisuuden puolesta.

Kuten sanoin, 10 vuotta on pitkä aika. Tänä aikana olen vuosi vuodelta ollut varmempi että Arbaleesia on elämäni hevonen. Miten se ei voisi olla? Olen jakanut koko nuoruuteni sen kanssa. Ollaan yhdessä kehitytty lapsista aikuisiksi, ollaan yhdessä hypätty ensimmäiset yli 100cm esteemme, ollaan yhdessä startattu ensimmäiset HeA-ratamme. Ollaan yhdessä opittu kaikki samaan aikaan. Ollaan yhdessä rakennettu kaikki ratsastajan sekä hevosen uran tukipilarit. Ollaan vastavuoroisesti annettu tukea ja turvaa toisillemme vaikeina aikoina.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut viettää 10 vuotta näin mahtavan hevosen kanssa. Siitä, että Arbaleesia on vielä kanssamme kaikesta huolimatta. Siitä, että saan harrastaa näin ihanan luonteen kanssa. Siitä, että Arbaleesia yksinkertaisesti on olemassa.
Ennen kaikkea, on tämä ollut matka jonka aikana ollaan kehitytty HeÖ tasosta menestyväksi kisaratsukoksi. Matka jonka aikana ollaan molemmat löydetty identiteettimme. Matka jonka aikana olen oppinut rakastamaan.

18 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus! Onnea yhteisistä vuosista, toivottavasti saatte saman verran lisää. :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :') vähän huonolta näyttää nivelten kanssa mut ihmeitä voi tapahtua :)

      Poista
  2. Aivan ihana postaus ja video!♥

    VastaaPoista
  3. Voi, ihana postaus :) Ei voi taas ku ihmetellä miten pirun nopeesti aika menee ! Muistan yhä sen päivän ku kuulin et Arbaleesia on myyty, ja mua harmitti koska se oli yks mun lemppareista siihen aikaan. Samoin ku Amanda, vaikka vähän norsu usein olikin..... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! <3 Ja totta! Mäki muistan ne ajat ku oltiin just ostettu Arbaleesia ja suunilleen kävelin koulun käytävii ympäri huutaen et me ostettii hevonen *facepalm*, voi niitä aikoja :D ja vitsit muistan ku en ees uskaltanu mennä Amandan karsinaa ku se oli nii pelottava :DD

      Poista
  4. Anonyymi28/2/15

    Ratsastaako sun äitikin Arbaleesialla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, äiti omistaa hevosen ja aika vuorotellen ratsastetaan :)

      Poista
  5. Ihana postaus ja onnea yhteisitä ajoista! <3 Toivottavasti saatte viettää vielä monta yhteistä vuotta Arbaleesian kanssa. :)

    VastaaPoista
  6. Ihana postaus, tuli melkein tippa linssiin <3 ootte upea pari! Toivottavasti saatte nauttia Arbaleesiasta vielä ainakin toiset 10 vuotta. Puss <3

    VastaaPoista
  7. Anonyymi28/2/15

    Tosi ihana postaus ja video! Toivottavasti teillä on vielä monta yhteistä vuotta eessä!

    VastaaPoista
  8. Ihana postaus! :'j toivottavasti ne nivelet paranee :/ ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih kiitti <3 ei ne mihinkää voi parantuu mut toivotaa et pahenee hitaasti :)

      Poista